Läsnäolo ja sen puute. Vuoden teema, ainakin Helsingissä.
En nyt lähde avautumaan siitä mustasta korpista. Katja niittasi siitä jo kaiken niin hyvin, ettei siihen tarvitse mitään lisätä. Kampanja on äärihuonosti laadittu ja sen rahat olisi voitu käyttää paremmin jne jne.
Seuraa puolustuspuheenvuoro. Ei kampanjalle ja sen tyylille, vaan sen sanomalle.
 |
| Kuva Eric Pickersgill:in hienosta Removed-projektista, täältä. |
Minulla on nimittäin sellainen teoria, että osasyy suureen kohuun oli kollektiivinen huono omatunto.
Uskon, että lähes jokainen äiti ja se kuvasta puuttunut isä tunsi ikävän piston sydämessään samalla kun huudahti ääneen ”onpa huono kampanja!”.
Kampanja ei nyt oletettavasti halunnut viitata siihen yhteen tekstiviestiin, tai siihen reseptin katsomiseen, tai edes siihen, että hengaat hetken vaikka Valeäidin parissa jaksaaksesi sitten lapsiarkea paremmin.
Kampanja ei todennäköisesti tarkoittanut sanoa, että meidän vanhempien pitäisi niiden kaikkien muiden satojen vaatimusten keskellä olla vielä 100% läsnäkin. Helliä, kuunnella ja kikattaa joka helvetin tunti. Luulen, että pointtina olisi välttää sitä 100% poissaoloa, jonka ruudut saa aikaan.
Koska onhan se nyt ihan karmeeta, aikuisille ja lapsille. Kun toinen tuijottaa edessäsi ruutua, niin kuin sinä et olisi huoneessa lainkaan. Ei kuule kysymystäsi. Ei havahdu siihen, että ympärillä on hiljaista. Ei hitto vie tajua sanoa lapselle, joka siinä kohta kädet väsyen sitä piirustustaan näyttää, että hei onpas hieno. Tai jos sanookin niin tuijottaa edelleen sitä ihanaa sinistä valoaan. Silmät palaavat ruutuun viimeistään piirustuksen vielä laskeutuessa alas huomioalueelta.
Puhun nyt siis itsestäni. Vihaan sitä dopamiiniaddiktiota, joka saa minut roikkumaan kännykässä silloinkin kun en haluaisi. Vihaan sitä, että missaan lapseni katseen kun hän aloittaa kanssani keskustelun. Vihaan sitä, että sanon lapselleni ”joo joo” ja ”mmhmm” ja ”ihan kohta kulta” nostamatta kertaakaan katsetta ylös. Vihaan sitä, että roikumme Insinöörin kanssa kaikissa ruuduissamme kiinni niin kuin niistä kasvaisi karkkia.
Enkä osaa sitä kovin helpolla lopettaa.
En nyt sano, että korppi ja heiluva kristallikruunu minua välttämättä asiassa auttaa, mutta laajalle levinnyt vitsailu huonolle kampanjalle kyllä vähän. Ainakin meidän piireissämme oli hetken aikaa hyvää hurttia huumoria sanoa toiselle vanhemmalle ”varo vaan, nyt korppi vie”, kun toinen roikkui kännykässä.
Siinä sitten kaikki naurahti väsyneesti, mutta tuli samalla miettineeksi että tosiaan, peukkuanihan minä tässä taas rasitan.
Helsingin kaupunki voisi ehkä vähän miettiä mihin rahansa laittaa, mutta kyllä me hyväosaiset suorittajavanhemmat voitaisiin myös vähän miettiä, kuinka usein meiltä jää kokematta joku hauska juttu omien lasten kanssa ihan vaan sen takia että luettiin jotain mukahauskaa juttua Facebookista.
Jos ei mitään muuta, niin kyllähän sitä ihminen näyttää sitä ruutua tuijottaessaan tosi dorkalta:
Haastan meidät kaikki läsnäolotalkoisiin: Laita kännykkä töistä tullessasi johonkin lipaston päälle tai hyllyn nurkkaan. Puheluihin ja viesteihin (whatsapp tai tekstari) saa vastata. Muuten katsoa saa vasta seuraavana aamuna. Hanki siis herätyskello.
Pystytkö? Vaikka viikon ajan? Jos et, onkohan se vähän huono juttu?