Voi hyvänen aika. En tiedä, miten kiittäisin siitä kaikesta tuesta ja palautteiden vyörystä, mitä teiltä sain
perjantaisen tekstini jälkeen. Olen tosi onnellinen päätöksestäni painaa “julkaise”, ja äärettömän kiitollinen teidän kaikkien kauniista sanoista ja ajatuksista. Kiitos, kiitos, kiitos. Palautteen ja lukijoiden määrä tähän tekstiin kertoo myös siitä, että aiheesta onkin syytä puhua. Mitä ilmeisemmin me kannamme kansana yhteistä salaisuutta, pahaa josta kukaan ei puhu ja jota kaikki pelkäävät. Turhaan, sanoisin nyt. Mitä enemmän olen tästä puhunut, julkisesti netissä tai varovasti kaverille kuiskaten, sitä enemmän löydän kanssakulkijoita. Masennus, ahdistus, raivokohtaukset, syömishäiriöt – näitä kaikkia tuntuu olevan ihan joka nurkan takana kun vähän kaivaa.
Niin uskomattoman monta tarinaa kuultuani alan oikeasti uskoa, että mielen särkyminen ei ole ihmisen mitta tai merkki heikkoudesta, se on paskaa tuuria siinä missä influenssakin. Paitsi että masennusta vastaan ei ole rokotusta. Olisi kyllä mahtavaa, jos me kaikki suhtautuisimme mielenterveyden ongelmiin juuri sellaisina kuin ne ovat, terveysongelmina. Ruumiin vieraina aineina, joihin on lääkkeitä. Ehkä silloin olisi helpompaa todeta, että kas, mulla näyttäisi olevan ongelmia mielenterveyden kanssa, haenpa hoitoa. Hoitoa saisi ajoissa, tarpeeksi ja oikein. Eikä vasta sitten kun mielen syöpä on ehtinyt levitä identiteettiin asti ja on jo vaikea nähdä mikä on minua ja mikä tautia.
Mulla on asiat juuri nyt tosi hyvin. Olen hakenut apua ja saanut sitä. Olen puhunut loputtomiin sekä ammattilaisten että läheisten kanssa, purkanut omaa elämään palasiin ja miettinyt mikä kohta kuormittaa. Olen minä niitä lääkkeitäkin syönyt, vaikken vielä kaikkia tarjottuja. Olen vähentänyt kuormittavia tekijöitä, sekä positiivisia että negatiivisia. Löytänyt rakenteellisia ongelmia ja pienempiä oireita. Mulla on vielä matkaa samanlaiseen itseni hoitamiseen, jonka
Mustaa valkoisella -blogin Limppu on hienosti löytänyt, mutta olen hyvin liikkeellä. Haasteena on tämän hengen ylläpitäminen, ettei sorru siihen onnen tunteeseen että jes, nyt on kaikki takana ja voi taas painaa täysiä kaasua. Oleellista lienee ymmärtää, ettei mun enää koskaan pidä painaa kaasua. Lekottelen mieluummin just siinä vauhdissa, joka itsestään tulee.
Vaikka vertaistuki on ihan mahtavaa, tästä ei ole tulossa masennusblogi. Valeäiti on minulle iso terapian väline. Joskus tänne on parasta purkaa tunteet syvällisesti, joskus tarvitsen tänne itseäni varten iloisia kuvia ja huonoa läppää. Kaikkea tätä on edelleen luvassa, joten hypätkää kyytiin ja kertokaa jatkossakin myös omat ajatuksenne, se on tässä hommassa ihan parasta!
Yhden jutun haluan vielä sanoa tähän maratontekstiin. Tavatkaa ystäviänne kasvotusten, kysykää mitä niille kuuluu ja kuunnelkaa tarkkaan. Kertokaa myös rehellisesti, miten teillä menee. Luodaan ilmapiiri, jossa on ok sanoa että itseasiassa juuri nyt olen kyllä tosi väsynyt. Yleensä se toinen vastaa että niin minäkin.
 |
| No en minä! |
