Mitä jätin kertomatta

Tuo olin minä, muutama viikko sitten. Keskellä elämäni pahinta mustaa. Istuin Stockan Espresso Housessa, kirjoitin ylläolevaa ja itkin täysin avoimesti, baristojen kysyvistä katseista kiinnostumatta. Eihän mua mikään muukaan kiinnostanut. Työt, vaatteet, lasten leikit ja retket Nuuksioon oli joko kaikki samaa tahmeaa moskaa tai ahdistavaa, hengen vievää uhkaa. En kyennyt lähtemään kauppaan ja unohdin kavereiden lasten synttärit. Sain hillittömiä itkukohtauksia pitkin päivää ja napsin lääkkeitä jo tutuksi käyneisiin sydämen tykytyksiin. Olin kaikin puolin ihan v***n sekaisin. Ei mikään ihme, että suosittelivat lääkkeitä, nyt jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt heti ekasta kehoituksesta suostua. Onneksi olosuhteiden muuttuminen ja tosiasioiden myöntäminen ovat auttaneet niin roimasti, että paraneminen on lähtenyt käyntiin muutenkin.

Miltä se sitten tuntuu? Se iso M-sana? Ihan helvetin kamalalta. Vaikka olen masennusta lähipiirissä aiemminkin nähnyt, sen omakohtainen kokeminen oli kammottava pieleen mennyt trippi. Nyt ymmärrän oikeasti kun sanotaan, ettei masennus ole asenteesta, olosuhteesta tai ajattelumallista kiinni. Se on fyysinen, näkymätön voima, joka vie kaiken. Se vie ilon kaikesta normaalista ja tylsistyttää huippuhetkien huiput. Se vie pois ruokahalun, unen, haaveilun, tulevasta iloitsemisen ja lähimuistin. Se eristyttää, vieraannuttaa ja tyhjentää. Sen kusipään ollessa paikalla tekee mieli mennä yksin hiljaa nurkkaan itkemään, pois muiden mielestä ja tieltä.

Minä olin (ja olen vieläkin välillä) ihan pohjattoman väsynyt. Oli selkäkipuja, oli uhmaa, oli tonttia, oli töitä ja oli kaikkea. Veikkaan että mun musta tarina alkoi jo aika pitkä aika sitten, ja pääsi kasaantumaan koska työnsin sen aina pois mielestä. Suljin sen mahdollisuuden yksinkertaisesti pois. Mullahan on kaikki niin hyvin, pitäisi olla vain kiitollinen. No ei pitäisi, pitäisi olla rehellinen, itselleen.

Sanotaan se nyt siis ääneen. Tänä keväänä minulla on diagnosoitu välilevyn pullistuma, keskivaikea masennus ja keskivaikea ahdistus. Kaikki on löydetty, tutkittu ja hoito on päällä. Olen reippaasti matkalla parempaan. Eikä mun vieläkään tee tästä mieli kirjoittaa, mutta haluan. Haluan antaa ehkä jollekin toiselle rohkeuden puhua, tai pyytää apua. Ylellä on nyt menossa nuorten mielenterveyttä tukeva kampanja ja sarja #sekasin247 , jonka puitteissa @minnihei kertoi Snapissa omista kokemuksistaan. Siitä minäkin sitten rohkaistuin, ainakin näin luonnostasolla kirjoittamaan tämän tekstin.

Itselleni ja muille väsyneille haluan sanoa, että elämän ei kuulu tuntua hirvittävän raskaalta. Jos sinusta tuntuu, pyydä apua. Ei tarvitse olla hullu mennäkseen vaikka psykiatrin juttusille. Sitäpaitsi, ei ole hullumpaa olla vähän hullu. Me kaikki ollaan. Siinä sitä vasta itseensä tutustuukin kun pää heittää volttia ja kaikki on ihan oudosti. Kun sitten saa ammattilaisten avulla otteen jostain, joka on oikein, voi pyörimistä pikku hiljaa hidastaa ja löytää taas reitin todellisuuteen. Parempaan, rehellisempään todellisuuteen.

Tämä hetki oli tärkeä. Huomasin olevani onnellinen. Otin heti kuvan muistoksi.

Minä hymyilen taas aidosti, oikeasti ja rehellisesti. Kiitollisena, väsyneenä ja pelästyneenä. Taistelua jatkaen ja seuraavaan notkahdukseen valmiina. Jos tunnistat itsesi jostain tämän tekstin kohdasta, ja se aito hymy ei oikein luonnistu, hae apua. Jos et jaksa hakea apua, soita hälytyskelloja vielä kovempaa ja pyydä jotain läheistä viemään sinut avun piiriin. Se ei ole noloa, luovuttamista tai heikkoutta. Heikkouden myöntäminen on suurinta voimaa mitä voi ihmisenä käyttää.

Ja nyt yritän olla vahva ja kerätä rohkeutta painaakseni tuota ”julkaise” nappia.