Tänään piti kirjoittaa vaikka mistä muustakin, mutta koska Kakkonen veti äsken parin litran oksennuksen, pysyn oleellisessa: syön karkkia omaksi varastoksi (jotain maukasta ylöstuotavaa) ja kerron Tammihaasteen nimissä vähän Veerasta.
Veera tuli mulle tänään taas mieleen kun tuo oksennusriski veti illan keikkaa. Mietin, miten mahtavaa musiikki on ja miten paljon se ihmiselle antaa. Veeraa ja minua yhdistää kauppakorkea, mutta myös musiikki. Ollaan kummatkin intohimoisia laulajia, mutta meidän ero on se että Veera on ammattilainen. Veera meni ja opiskeli laulua, ja on tehnyt sen jälkeen keikkaa nykyisessä kotimaassaan Sveitsissä. Kesähäissä saadaan onneksi usein yhdistää voimamme lauluesitysten muodossa, ja Veeran ihana ääni soi hienosti oman rosoiseni vieressä. Treenikerroilla fiilistellään yhdessä stemmoja ja haetaan korkeuksia, leikitellään biiseillä ja minä olen onneni kukkuloilla.
Enkä ole onnellinen pelkästä musiikista. Onnea tuo myös se, että treenien takia saan aina nähdä Veera vähän enemmän kuin muut. Koska Veeran seura on ihan parasta. Toista näin aitoa, lämmintä ja hauskaa ihmistä en ehkä ole edes tavannut. Veera sulla on kaikki tunteet aina ihan esillä ja se on just mahtavaa. Et ole ikinä mitään muuta kuin olet, ja vaadit sitä meiltä muiltakin. Olet siis loistava keskustelukumppani, vertaansa vailla! Erityisesti ihailen sitä, miten osaat seurata sydämesi ääntä. Sydämesi on vienyt sut Sveitsiin, naimisiin hullun kanadalaisen kanssa, toiselle alalle, asuttamaan vanhaa navettaa, äidiksi, vielä uudestaan toiselle alalla ja tuoreeltaan vielä uudestaan äidiksi. Olen todella ylpeä susta, jos näin ystävälle se sallitaan, ja on ihana nähdä miten maalaat oman elämäsi taulua.
Sun räkänaurua on tosi kova ikävä, toivottavasti nähdään pian koko perhe tuoreimman peikkotukkaisen jäsenensä kanssa.
****
Ja nyt ämpäri käteen, toi poika oksensi tämän tekstin kirjoittamisen aikana toisenkin kerran. Katsotaan tuleeko huomenna kirjoitusta vai…oksennusta.