Ykkönen ja Kakkonen aloitti jonkin aikaa sitten sirkuskoulun. Konsepti on mahtava ja lapset tykkää hulluna! Alkulämmittelyssä leikitään hippaa, ollaan erilaisia eläimiä ja harjoitellaan kaikkia makeita temppuja, kuten vaakakuperkeikkoja. Ohjaajat on ihania positiivisia kumityyppejä, joilla venyy sekä raajat että pinna käsittämättömiin mittoihin. Homma on melko kallista, mutta se tuntuu tekevän tosi hyvää hieman haasteellisen fysiikan omaavalle Kakkoselle ja synnynnäiselle apinalle Ykköselle. Kaikki hienosti siis!
Not. Sirkuskoulussa on yksi iso miinus, joka saa minut lähes raivon partaan ja turhauttaa joka tiistai niin pitkälle, että koko homma tekisi mieli lopettaa.
Muut vanhemmat.
Tunnilla on viitisentoista 5-7 vuotiasta lasta. Näistä kaikki on ihania, mukavia lapsia. Mutta ei nekään aina jaksa käyttäytyä mallikelpoisesti kello kuudelta alkavassa arkiharrastuksessa, ja tästä päästään niiden vanhempiin. Teoriassa vanhempien ei tarvitse olla tunnilla mukana koko aikaa, mutta jotenkin mun pää sanoo, että voisi olla hyvän tavan mukaista vähän katsoa että se oma kullannuppu käyttäytyy hyvin. Kun kerran samassa tilassa istutaan. Katsokaas kun tunnit etenevät usein seuraavasti:
Puolet lapsista tulee myöhässä purkka suussa ja painaa suoraa päätä sinne, missä ei saisi olla. Opetuksen alettua lapset älämölöi opettajan ohjeiden päälle. Vanhemmat räplää kännykkää salin reunalla. Sisarukset nujakoi keskenään ja parhaat kaverukset kiilaa mitättömiä lapsia jonossa päästääkseen vierekkäin.
Ja kun mä sanon että sisarukset nujakoi, tarkoitan että pienempi potkii isompaa päähän, joka huutaa takaisin kaikella äitimäisellä voimallaan mulla menee tähän hermot, ja menee kantelemaan äidille toisessa huoneessa. Äiti, jolla oli hyvät juorut kesken Rooman matkastaan, pyörittää silmiään ja toteaa että joo joo, niinhän ne pikkuveljet aina on kaiken syynä. Meanwhile näiden kahden pienin sisarus kiipeilee oma-aloitteisesti (tarvitseeko lisätä hengenvaarallisesti) nuoralla, huutaa äiti kato mua niin kauan että opettajan ääni peittyy ja lopulta äiti havahtuu huutamaan kiukkuisesti melkein pudonneelle lapselle että hei sä et saa mennä yksin sinne nuoralle. Ja Rooman stoori jatkuu.
Takaisin salin puolelle: ne parhaat kaverukset pääsee vierekkäin, jonka jälkeen keskittyy vain kikattelemaan keskenään niin että 80% muista lapsista ei kuule ohjeistusta. Tehtyään jonkun tempun kaverukset valittaa miten tylsää se on, he kun osaisi jo näin ja näin paljon (ja tämä selittää sen kikatuksen. Niillä on tylsää). Opettaja keskittyy sisarusten ja kaverusten älämölön hillitsemiseen, eikä ehdi kertoa pienemmille että siihen kuperkeikkaan kuului lähteä seisten.
Joku vanhemmista nostaa hetkeksi katseensa iPadista nalkuttaakseen hänen mielestään liian hitaasti etenevälle (harjoittelevalle) lapselleen hei mee nyt jo, sä hidastat jonoa. Sen kerran kun sekin kikattava energiapakkaus saatiin keskittymään. Seuraava vanhempi huikkaa vihdoin hipaksi päässeelle lapselleen että koita nyt saada joku kiinnikin ja luo minuun sellaisen ”hohhoh” katseen, johon kuuluu taas silmien pyöräytys ja hieman halveksuva nauru. En lähde messiin.
Vihdoin päästään itse asiaan, temppuilemaan välineillä. Me käydään Ykkösen kanssa jokaviikkoinen keskustelu siitä, miten jonottaminen on valitettavaa mutta pakollista tämän kokoisessa ryhmässä. Juuri kun saan kerrankin tämän suuren kasvatusneuvon läpi, ja seisomme maltillisesti tramppajonossa, huomaan että jonossa on lasten lisäksi aikuisia. Erään lapsen äiti jonottaa lapsen puolesta trampoliiniin sillä aikaa kun vekara kiipeää tolppaa. Hänen rakas kullannuppunsa marssii siis tolppaan kyllästyttyään minun rakkaan kullannuppuni eteen.
Taustalla siskoaan päähän potkinut veli ohjataan äidin toimesta ohjaajan huoleksi. Ohjaaja estelee tämän yhden joutumista muiden alle ja 14 muuta miettii miten tämä homma pitikään tehdä. Rooman stoorin loppu jää multa hirveän harmillisesti kuulematta koska sali on täynnä äiti katso nyt mua -huutoja. Jossain vaiheessa tuntia joku varmuudella uhkaa, ettei tänne tunnille enää tulla jos et ala käyttäytyä. Yleensä aikuinen, mutta voisin olla myös minä karjumassa niille aikuisille.
Kukkahattu päässäni tärisee nyt jo aika holtittomasti. En minäkään mikään sadan pisteen äiti ole, ja joo, on tämä munkin mielestä välillä tylsää seurattavaa. Mutta muutaman metrin korkeudessa roikkuminen, päällä seisominen ja trampoliinilla holtittomana perunana pomppiminen saa kyllä minunkin silmät pois siitä kosketusnäytöltä ja kohti lastani.
Jaksaisitteko tekin, kerran viikossa?