Kannoin eräänä aamuna riehuvaa, rimpuilevaa ja huutavaa Ykköstä vessaan ja mietin, mitä tekisin jos tuo sen raivokkaasti yrittämä väkivaltainen purema osuisi minuun. Löisinkö?
En. En ikinä. En usko. Mutta teen paljon muita vääriä asioita, aggressiivisia ja pelottavia. Miten lapsen vihainen, kovakourainen kantaminen jäähypenkille oikeastaan edes eroaa läimäisystä?
Lasten kasvaessa panokset kovenee. Kolmevuotiaan mielenpahoitus kuuluu läpi kylän, ja neljävuotias osaa jo painella kaikkia oikeita ärsytyksen nappeja. Niin niiden kuuluukin tehdä. Lasten tehtävä on koetella hermoja. Se on osa oman tunteensäätelyn oppimista ja itsenäistymistä. Vanhempien tehtävä on olla nyrkkeilysäkki, joka ottaa iskut vastaan rauhallisesti, tunteet sanoittaen ja tilanteen rauhoittaen. Vanhempien tehtävä on kuitenkin myös välillä pysäyttää säkin liike, ärähtää ja todeta että lapsi meni liian pitkälle (=raja). Sitten pyydellään vastavuoroisesti anteeksi ja kaikki oppii että on ok välillä olla vähemmän tyyni.
Sitten tullaan sille mahdottoman vaikealle alueelle, sille ärähtämiselle. Mikä on siedettävän rajoissa? Missä menee vanhempien rajat?
Kun tämä vanhemmuushomma ei ole sellainen erikseen maksettu palkkatyö, johon tullaan valmistautuneena ja aikaa varaten. Se on elämän hetkiin sijoittuva, o.t.o.na hoidettu homma josta ei saa palkkaa ja johon kukaan ei ohjeista. Useimmiten selvitään puhtain paperein, hoidetaan eteen tulevat nakit ja pysytään hengissä. Pestään pissat sohvasta ja sovitellaan lasten keskinäisiä riitoja. Sitten on niitä päiviä kun oma jaksaminen on venytetty jo yli rajojen ja raivokkaasti puremista yrittävä lasta ei voi enää kohdata Täydellisen Kasvattajan opein. Niinä päivinä tullaan sille pelottavalle alueelle, jossa hyvät aikeet saavat lentää roskiin ja päässä kaikuva ”se on vain väsynyt” on häiritsevää kitinää. Kuppi menee nurin. Vituttaa.
Toiset huutaa. Toiset murisee pelottavasti. Jotkut repii kädestä, yksi paiskoo sängylle ja valitettavasti on aina joku joka lyö. Yhteistä meillä on se, että me kaikki teemme väärin, ja se että me olemme kaikki varmoja omasta pahuudestamme. Myös se maltilliseti ääntään korottava kokee itsensä epäonnistuneeksi, harvinaiseksi mädäksi omenaksi. ”Kenelläkään muulla ei taatusti mene hermot näin pahasti”.
Omalta osaltani voin tunnustaa olevani se huutava, muriseva, uhkaileva ja joskus kylmä äiti, joka välillä myös poistaa lapset tilanteista turhan kovin ottein. Uskon kuitenkin olevani vielä siedettävällä alueella, pääsääntöisesti rakastava ja rauhallinen, luotettava ja turvallinen.
Tänään sain varoittelusta huolimatta mojovan iskun nyrkistä naamaani. Kannoin lapsen vitutuksesta soikeana jäähypenkille. Itkin ja tuijotin sitä vihaisena, pettyneenä. Sovittiin riita ja halattiin. Ei, en minä todellakaan lyö, mutta en minä puhtain papereinkaan selviä. Kaikesta maltista, järjestä, rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta se pelko tulee näinä väsyneinä hetkinä, ja niiden jälkeen, hiljaa korviini kuiskuttelemaan.