Pastaa ja unohtuneita lapsia: Hoitovapaa Insinöörin sanoin

”Ei, ei kyllä ole.”

Insinöörin katse pysähtyy jonnekin kauas minun ohitseni, iltaa vasten tyyntyneelle järvelle. ”Piti oikein muistella niitä pahoja päiviä, mutta ei mulla kyllä ole kotiin ikävä.”

Kummankin kädessä on oluttölkki, jalat lepäävät rennosti sohvapöydän päällä. Takassa räiskyy jo syksyistä iltaa lämmittävä tuli, ja lapset ovat juuri nukahtaneet yläkertaan. Olemme olosuhteista rennoimmalla, kaukana television ja nopeasti toimivan netin ulottumattomissa. Mökillä. Meillä on hyvin aikaa keskustella taakse jääneestä keväästä ja alkukesästä, Insinöörin ajasta kotona lasten kanssa. Mitähän kaikkea ne tekivät? Paljastuvatko kaikki minun korttini?

Lomasta arjeksi muutamassa viikossa

”Alussa energiaa riitti. Pesin kodin ikkunat, käytiin retkillä ja juoksulenkeillä päiväunien aikana. Jossain vaiheessa sitä huomasi, että päivät kului nopeasti ihan vain arkisissa hommissa: ruoanlaitossa ja ruokailussa, siivoilussa ja puistoillessa. Yksi lähetetty sähköposti olikin hyvä ja riittävä saldo yhden päivän saavutuksiksi. Just ennen meidän yhteistä kesälomaa, kesäkuussa, alkoi tylsistyttää. Tuntui, että pyöritään samaa ympyrää koko ajan, aamutoimista puistoon, päiväunille ja välipalalle. En tiedä kuinka kauan olisin sitä jaksanut, ainakaan ilman seuraa. Vaikka jotkut naamat puistossa tutuiksi tulivatkin, en erityisesti tutustunut muihin lasten kanssa kotona oleviin vanhempiin. Sen yhden kaverinkaan luokse en puheista huolimatta ikinä saanut lähdettyä, se olikin se ainoa asia mikä jäi tekemättä. Niin ja sen keittiön kaapin oven korjaus”

”Päivät menivät varmaan aika samalla tavalla kuin sun kotiaikana, seurattiin jonkin verran vanhoja rutiineja. Kellontarkka en toisaalta ollut, ei kiinnostanut yhtään jos päiväunet myöhästyivät 1,5h. Ruokaa tein yllättävän paljon, bravuuriksi kai tuli pasta bolognese, jota tein melkein joka maanantai. Kotitöistä ainoaksi välttämättömäksi totesin pyykinpesun, tavaroita en kyllä jaksanu laittaa paikalleen, ainakaan saman tien. Ylipäänsä kotona oleminen ei ollut kyllä niin paha rasti, kuin olisin sun juttujen perusteella olettanut. Kyllähän lapset välillä kitisi ja oli ärsyttäviä, mutta taidan sietää sitä paljon sua paremmin. Kollegani sanoja lainatakseni ”lapset huutaa joskus”. Sen kun huutaa.” Kovasti se sunkin pinna silti oli välillä iltaisin vähän normaalia lyhyempi? ”No…aika taitaa kullata muistot”.

Superdad vai Valeisä?
Valitsen tarkkaan; punainen ja musta. Heitän karkit suuhun ja jalat takaisin pöydälle, otan kynän käteen ja valmistaudun kuulemaan, mitä suuria saavutuksia Insinööri teki siinä kahdessa ja puolessa kuukaudessa, jonka minä vietin töissä.

”Suurin onnistuminen oli Ykkösen vieroittaminen tutista. Muutenkin se oli tosi kivaa, että sain opettaa  kaikkia juttuja Ykköselle; me treenattiin potkupyörällä ajoa ja kiipeilyä. Kai sekin on onnistuminen, ettei isoja havereita sattunut, ja lapset pysyi terveinä. Siis ihan varmasti pelkästään mun ansiota! Yksi sellainen ”superdad” hetkikin oli, kun hengailtiin yksi kokonainen päivä parin kaverin kanssa, joista kumpikin on tulossa isäksi ensi vuoden alussa. Jotenkin juuri sinä päivänä kaikki meni putkeen; lapset oli iloisia, nukkui, söi ja seurasi meidän mukana halki kaupungin. Jossain vaiheessa päivää toinen tulevista isistä totesi, että näitä meidän touhuja katsellessa isäksi tuleminen ei enää pelota niin paljoa. Että sun tekemänä se näyttääkin ihan mahdolliselta. Silloin tuntui, että olen saanut homman pyörimään.”

Eihän tästä haastattelusta meinaa tulla mitään. Tyyppi on vetänyt paljon paremmin kuin minä, pitkällä pinnalla ja mieli korkealla. Eikö sitä muka ikinä hajottanut? Eikö se ikinä mokaillut?

”Kauheimpia hetkiä oli varmaan se kun Ykkönen tuli rappuset alas vaunujen kanssa. Tai se Kakkosen tapaturmaviikko. Siinä olikin kyllä muuten yksi ihan klassinen Valeisä -hetki; oltiin lasten kanssa puistossa ja Ykkönen lähti johonkin outoon paikkaan tutkimaan. Lähdin sen perään, mutta unohdin, että Kakkonen jäi yksin alamäkeen. Tietysti sillä hetkellä kun käännyin katsomaan, se kaatui naama edellä asvalttiin.”

No mitä tästä opimme?
”En mä tiedä opinko oikeastaan mitään. Tietty sellainen yleinen lasten kanssa oleminen helpottui: ennen yksin lasten kanssa kauppaan meneminen oli aivan hirveää, superstressaavaa. Tuntui että ne menee ihan holtittomasti ja ottaa koko ajan jotain asioita käteen. Hoitovapaan lopussa sekin oli jo ihan ok. Muuten en kyllä sanoisi, että olisin oppinut vaikka tuntemaan lapsia entistä paremmin. Tunnen ne varmaan huonommin kun sä et ollut selittämässä, mitä ne tarkoittaa. Paitsi että kyllähän aluksi kävi niin, että sä et ymmärtänyt Ykkösen juttuja, jotka olivat minulle ihan selviä!”.

”Kyllä säkin taisit jotain oppia, ainakin ekalla viikolla huomasit, miten kotiin tullessa täytyy saada työminä riisuttua jotenkin pois, ennen siihen kotitouhuun sukeltamista. ”

Hmph. Taitaa olla aika mennä nukkumaan, ennen kuin keskustelu kääntyy liiaksi moodiin huomaatkos nyt.

Totuuksia Valeäidin takaa
Aamulla on kuitenkin vielä pakko vähän jatkaa. Olen ajatellut tämän tekstin lukijoita ja tajunnut: nyt jos koskaan on mahdollisuus toiseen näkökulmaan. Minkälainen meidän perhe oikeasti on?

”Meidän lapset ovat verrattain kilttejä ja rauhallisia tyyppejä. Kakkonen on sellainen hyvännäköinen hymyilijä, jolla on voimakas tahto. Se ehkä näyttää sulta, mutta hyvännäköisyyden geenit se on kyllä saanut multa. Kakkosen luonteessa ja hymyilevässä olemuksessa on jotain erikoista, vieraatkin ihmiset kiinnittää siihen aina huomiota, alkavat jutella sen kanssa. Kakkonen toisaalta oikein etsimällä etsii kontaktia, Ykköstä taas ei voisi vieraat ihmiset vähempää kiinnostaa. Tulee siinä isäänsä. Mutta Ykkönen onkin sellainen pohdiskelija, se ajattelee paljon asioita. Ykkönen on todella kiltti, en muista olenko koskaan nähnyt sen vievän lelua kaverilta, muilta kuin veljeltään. Vähintäänkin se palauttaa lelut heti omistajalleen kiltisti, jos älähdys seuraa. Sekin on muuten perinyt isältään hyvät ulkonäkögeenit.”

Mikä susta tekee hyvän isän? ”Ehkä mä olen hyvä isä, koska olen paikalla. En ehkä aina läsnä, mutta paikalla paljon. Teen kohtuullista työpäivää enkä harrasta paljon. Mutta oothan sä myös tosi hyvä sammakko. ”Aivan, matkin myös tosi hyvin sammakkoa. Ja leijonaa.”

No kerro nyt kaikille, minkälainen Valeäiti oikeasti on? ”Olet juuri sellainen, kuin mitä blogia lukemalla voi ymmärtää. Ihan alussa tarinoissa oli ehkä enemmän värikynää, enemmän sarkasmia. Kerroit enemmän ”kyseenalaisista” asioista. Nyt Valeäiti on kyllä ihan sua.” Mikä tekee musta hyvän äidin? ”Pyörität tätä meidän taloutta kyllä paljon mua paremmin. Ja lapset tykkäävät susta kauheasti; sen näin jo kauan ennen meidän omia lapsia, kun touhusit Amerikan Serkkujen kanssa. Nekin tykkäävät susta kovasti. Olet myös tosi johdonmukainen, meidän perheessä on hyvin selvät säännöt.”

Kohulausunto: ”Äidit, menkää töihin!”
Kysymykset alkavat olla lopussa, onko sulla vielä jotain terveisiä blogin lukijoille, ennen kuin siirrytään näihin helppoihin visailukysymyksiin? ”Sanoisin ehkä, että jos mahdollista, palatkaa töihin kohtuullisen aikaisin. Ainakin sulle noin pitkä tauko tuntui olevan vähän hankala, palasit työpaikkaan joka oli käytännössä kokonaan eri yritys. Jouduit luomaan suhteita uudestaan. Ehkä aikaisemmin paluu olisi ollut helpompaa. Tämä järjestely myös paransi paljon meidän perheen dynamiikkaa; nyt on helpompi ottaa yhdessä vastuuta.” Niin, voin antaa sun pakata mökkikamat. Vaikka unilelut unohditkin. ”Niin. mutta kyllä se jaettu vastuukin on hankala, kesälomallahan me kämmättiin vaikka mitä, kun oletettiin että toinen hoitaa”.

Luulen, että tämä oli vihdoin tässä, kiitos kovasti haastattelusta! Enää yksi viimeinen kysymys: Olenko minä nyt taas perheen pää? ”Olet, rakkaani”.

Kaikki kuvat (c) Insinööri