Kyllä elämä melkein kolmevuotiaan kanssa on hauskaa. Etenkin silloin, kun se komentaa itseään, ja neuvottelee itselleen parempia etuja . Heittää siis aina päin naamaa kaikki ne yltiöviisaat argumentit, joita sen äiti sille jakelee.
Asuntomessuilla se kuulemma ”menee nyt vaunuihin istumaan, eikä se ole mikään vaihtoehto”. Viimeisiä liukumäkiliukuja tehdäänkin kuulemma kaksi, ja jätskiä saakin paljon.
Illalla käsken syömään vielä ainakin viisi puurolusikallista, johon se vastaa hetken mietittyään ”kolme”. Varttia myöhemmin kerron, että tänään luetaan vain yksi satu, mutta saan taas pataan: ”eikun kolme”.
Jotenkin tämä koko pieni neuvottelija naurattaa mua ihan tosi paljon, ja herättää toisaalta myös suurta ylpeyttä ja toivoa.
Että ehkä sitten joskus 25v päästä se löytää itsensä palkkaneuvotteluista ja vastaa satasen korotusehdotukseen samalla itsevarmuudella: ”eikun kolme”.