Tänään heräsin vähän siihen, että itselleen voisi vaikka välillä olla vähän armollisempi. Tänään on ollut kaikilla mittareilla nk. paskamutsipäivä: kaikkia väsyttää, kodissa on järkyttävä kaaos, lapsilla oli yöppärit pitkälle iltapäivään ja minun teki ainakin kolmella erillisellä kerralla mieli huutaa, raivota, itkeä tai vaan lähteä hetkeksi pois ja jättää lapset yksin vaunuihin. Esimerkiksi silloin kun Kakkonen huusi niin kovaa kuin ikinä pystyy ja samaan aikaan Ykkönen veti spagetiksi hanskahetkellä ja oma nenä valui poskelle.
Siinä sitten Kakkosen vihdoin nukahdettua, vaunuja työnnellessä, kuuntelin Ykkösen vaihteeksi iloista jutustelua ja tajusin, että ei kaikki olekaan mennyt pieleen. Tänään olen tehnyt kahta eri ruokaa, leikkinyt lasten kanssa isolla pahvilaatikolla, vienyt ne pulkkamäkeen ja kaakaolle, käynyt postissa ja ruokakaupassa. Näennäisesti surkea suoritukseni onkin itseasiassa ollut varsin aikaansaava, iloinen ja hauska päivä.
Miksi ihmeessä tollanen epämääräinen kamakasa ja tiskivuori saa minut luulemaan että kaikki on mennyt huonosti?
Nyt siis vähän armoa itselle, aika hyvä suoritus kuitenkin neljän tunnin yöunilla. Eikä meiltä edes varastettu pulkkia kaakaohetken aikana, tai vaunuja niin kuin eräiltä tänään.