Mulla olisi jakaa teille yksi kahden pennin ajatus. Tässä ei ole mitään uutta, ei mitään kovin viisasta, eikä todellakaan filosofista. Tämä on pieni leikki, joka on auttanut mua joskus oivaltamaan jotakin.
Silläkin uhalla, että olen tämän jo joskus tänne kertonut, tiivistän vielä kerran:
Mulla on tapana kysyä itseltäni joskus keskellä riitaa, konfliktia tai kiukkua ”entä, jos olenkin väärässä? Leikitään, että tuo toinen onkin ihan oikeassa.”
Sanotaan vaikka, että kiistelemme Insinöörin kanssa siitä, mitä oli lauantaina tarkoitus tehdä yhdessä ja erikseen, ja siitä mitä asiasta oli sovittu (ei yhtään kuvitteellinen esimerkki).
Minä alan sanoa, että tänään aamupäivällä kuvataan yhdessä sitten se mun kampanja ja Insinööri lähes keskeyttää mut sanomalla, että niin minähän olin menossa surffaamaan aamupäivällä.
Mua kiukuttaa ihan sikana Insinöörin töksäytys. En ensinnäkään ole yhtään samaa mieltä, että näin on sovittu ja toisekseen onko asioista pakko tehdä ongelma ja tuolla tavalla passiivisaggressiivisesti hyökätä kimppuuni? Ja mun työt on paljon tärkeämmät!!
Tiuskin jotain terävää takaisin, ja olen pitkään kiukkuinen. Säksätän.
Löydämme aika pian tiedon siitä, että kummatkin tapahtumat tosiaan onnistuvat, eikä mitään ongelmaa ole, mutta minä olen silti vihainen. Oliko tämän pakko mennä näin. En suostu luopumaan kiukustani, vaikka tilanne on ratkennut.
Sitten pakotan itseni ajattelemaan, että olen väärässä. Hyvä on sitten, leikitään:
Sovitaan, että me tosiaan oltiin sovittu tämä kaikki ja että minun aloitukseni oli outo ja ristiriidassa sen kanssa. Sovitaan jopa, etten muistanut luvanneeni hänelle aamupäivää, enkä aamua, niin kuin päässäni ajattelin!
Päätetään nyt sitten samantien, että Insinööri sitten ajattelee, että varmuuden vuoksi on parempi selventää mun kuvausaikatauluja ja muistuttaa mulle, joka puhun vääristä ajoista, että samaan aikaan oli se surffi sovittuna.
Jos ihan pakko on, päätetään myös, että Insinööri ei ollutkaan pahansuopa ja ongelmakeskeinen itsekäs surffaaja, joka ajattelee vain omia menojaan, kun keskeytti minut, vaan jopa huomaavainen puoliso, joka huolehti puolestani, ettei aikataulujen kanssa ole ongelmia.
Perkele, ehkä se jopa yritti avata keskustelua siitä, miten kaikki hoidetaan kivasti, ja minä sitten ykskantaan suljin keskustelun ja olin inhottava.
Ehkä onkin niin, että mua stressasi viimeinen mahdollisuus kuvata kampanja ja näin siksi ongelmia heti jossain, missä niitä ei ollut.
Bingo. En ehkä ollut kokonaan väärässä, mutta en ainakaan täysin oikeassa ja tunteet pääsi järjen yli.
Juuh elikkä voisin vaikka pyytää anteeksi ja niin teinkin. Vähän ja mutisten, mutta kuitenkin.
Pidetään tätä julkisena, parempana anteeksipyyntönä.
Ihan joka kerta tämä ”entä jos olen väärässä” -leikki ei pääty näin kivuliaaseen lopputulokseen, mutta usein se ainakin näyttää mulle miksi toinen toimii niin kuin toimii.
Sangen usein se paljastaa, ettei toinen olekaan ikävä ihminen, vaan katsoo maailmaa juuri nyt (tai usein) eri tavalla. Ja jos paljastuukin, että en todellakaan ollut väärässä, olen yleensä tämän leikin kautta ymmärtänyt, miksi se toinen ajattelee minun olevan väärässä ja pystyn sillä sitten kutomaan ratkaisua aikaiseksi.
Tätä voisi kutsua empatiaksi tai mentalisoinniksi, minä kutsun sitä vain leikiksi, koska se auttaa mua heittäytymään siihen ihan trollotilol kattellaan nyt sitten – asenteella ja pääsen oman asenneongelmani yli helpommin kuin ”koita ajatella tätä nyt hei toisen näkökulmasta”.
Onko muilla koskaan käynyt niin, että olette joutuneet myöntämään olleenne väärässä? Ei tietenkään ole!
Kuvat: Aino Heinonen ja Dorit Salutskij