Hei herra Darwin,
mieltäni on askarruttanut viime päivinä eräs kysymys liittyen rakastaamasi evoluutioon. Toivottavasti löydät aikaa vastata tähän.
 |
| Näillä fiiliksillä. |
En nimittäin millään ymmärrä, mitä evolutionääristä tarkoitusta palvelevat loppuraskauden hormonit? Huomaan olleeni tänään ja eilen hyvällä tuulella. Unella ei ole siihen vaikutusta, koska sitä en saa. Joten aikaisempien päivien tunneskaalani äärettömästä kyrsityksestä vaarallisen räjähdysherkkään itkupotkuraivarimekanismiin ovat selkeästi hormonitoiminnan ansiota.
Kysynkin siis, miksi raskauden lopussa annetaan kantavalle naiselle viikkokausiksi suuret määrät hormonia, joka tuntuu ainoastaan tuottavan silmitöntä raivoa? Onko tarkoituksena kenties, että ko. nainen tästä suivaantuneena lopulta itse kaivaa lapsen ulos kohdusta? Vai testaako luonto tällä parisuhteen kantavuutta vielä lapsen synnyttyä? Tai ohjaako se (valheellisesti) luulemaan elämää vastasyntyneen kanssa auvoisaksi, kun vertailukohtana on syntymää edeltänyt tunnehelvetti?
Olisin kovin kiitollinen, jos ehdit vastaamaan kysymykseeni ja vieläpä ehdottamaan jotain helpotuskeinoa loppuajaksi. Jos kuitenkin olet liian kiireinen, revin pääsi sekä raajasi irti ja heitän jäljelle jäänyttä torsoa omenoilla ymmärrän kyllä!
Nimimerkki ”synnyttäisin mieluummin”