Harmi, että suuri osa lasten kanssa tapahtuvista hienoista tai hauskoista hetkistä on lähes mahdoton kertoa eteenpäin, sen suuren fiiliksen säilyttäen. Tai siis teille harmi, minähän sikäli kyllä muistan ne hetket täältä lukien. Ehkä muistan siis kymmenenkin vuoden päästä:
…miten materia tuo onnea.
Kun kerron Ykköselle, että tämä timanttisormus on muuten sinun sitten kun olet niin vanha että osaat ajaa autoa. ”Joooo!” se sanoo silmät astetta suurempina ja kikattaa täysin hervottoman onnellisena päälle. Sitten sovitellaan, ihastellaan ja odotellaan. Ihan vain muutama vuosi.
…miten kova ikävä meillä oli toisiamme.
Kun vuorokauden eron jälkeen avaan auton oven, ja vastassa on innosta hihkuva naama. Perillä autosta herää toinenkin naama, se takertuu syliin kuin pieni apinanpoikanen. Halaa minua sylissä olessaan ja on vain hiljaa ihan paikallaan monen monta minuuttia. Minäkin.
…miten vähän aikaa tuntuu olevan.
Yksi lääkärikäynti voi pyyhkiä pois kokonaisen nukuttamisen ja hyvän yön suukot. Yksi treenikerta maksaa monta, monta legoleikkiä. Pidempi aamu-uni lyhentää jotenkin sekä työpäivää, lapsiaikaa että seuraavan yön unta. Viikoista tulee kuukausia ja pienistä taaperoista isoja touhottajapoikia.
…ja miten pitkältä se voi joskus tuntua.
Jäähyminuutit, lähtöpissat, käsien pesut ja ruokailun jälkien siivoaminen. Miten niitä riittää moneksi tunniksi päivässä?
…miten ohueksi ovat aivoni käyneet.
Lukihäiriöön voi ilmeisesti sairastua vanhanakin.
…miten hauska voi kolmivuotias olla.
Kun se pyytää autossa ”isi laita taas se ’tomaatit on ikuisia'”.
…miten paljon yksi märkä pyyhe voi ärsyttää.
Kun sitä pyykkiä on muutenkin ihan koko vuodeksi jo.
…miten liikuttava on huolehtiva isosisko.
Kun vakoilen niitä hetken tarhan pihalla ja näen sen halaavan veljeään ohimennen. Ja kun vielä sitten kuulen niiden leikkineen ihan kahdestaan yli puoli tuntia salaista majaleikkiä. Piha täynnä lapsia ja nämä kaksi kyykkii saman ahtaan pöydän alla kikattaen. Ihan kuin eivät muuten näkisi.
…miten paljon voi kahdesta papanasta tykätä.
Niin paljon, että välillä hairahtuu miettimään, olisiko yksi lisää kolminkertainen lisäys siihen onneen. Kunnes toinen tönäisee, toinen kaatuu ja kaikki itkee. Miten tähän enää yksi mahtuisi?