Nyt on kuherruskuukausi (honeymoon, = Hunajamuna erään ranskattaren mukaan) ohi. Just nyt hajottaa huolella.
Ensinnäkin, Kakkonen ei osaa nukahtaa. Siis mikä vastasyntynyt tarvitsee puolitoista tuntia nukahtamiseen? Eikö niiden pitänyt olla niin kuin kissapennut, jotka nukahtaa pallo suussa kesken leikin? No tämä ei ole. Syli on vissiin ainoa mihin nukahtaa ja siitäkin säpsähtää hereille heti kun nukahtaa. ihan kuin äitinsä, pelkää varmaan heräämistä. Tämä farssi toistuu yöllä, mutta onneksi ainakin viime yönä vain kolmen tunnin välein.
Ja sitten on Ykkönen. Ihana, iloinen, hassu, hellivä Ykkönen. Ja sen tilalle muuttanut demoni. Eilen illalla se ensinnäkin kaatui omiin jalkoihinsa ja selkeästi satutti joko nilkkansa tai ranteessa tai kummatkin kohtuullisen pahasti. Lääkäriin ei varmaan tarvitse mennä kun mikään ei ole turvonnut ja liikkuminen sujuu. Mutta kun tähän lisää neljä (eikä kolme niinkuin aiemmin luulin) puhjennutta hammasta, jonkun miniräkätaudin ja nyt alkaneen mustasukkaisuuden / ahdingon muuttuneesta elämästä, arvaatteko mitä seuraa?
Seuraa se, että täällä asuu nyt kaksi jatkuvasti itkevää naista. Tällänen vähän vanhempi, joka herää huonon yön jäljiltä päänsärkyyn ja pamauttaa päänsä kovaa nostaessaan pienemmän tuttia. Ja se pienempi, joka tarvitsi tuttia (tai kahta) koska saapas putosi / ei saanut loiskia vedellä / isi ei ottanut syliin / äiti otti syliin / elämä on / nälkä / väsy / pikkuveli on sylissä / duplo on väärässä paikassa / pitää vaihtaa vaatteet / varvas muka osui johonkin / mennään ulos / ei mennä ulos.
You name it. Mä alan olla pian ihan samassa uhmatilassa, jossa eniten v***taa kaikki.
Tämän avautumisen teille tarjosi Valeäiti.