Havahduin eilen outoon ilmiöön: keskustelin kaverin kanssa selkäongelmistani, lenkkeilystä ja salitreeneistä. Pitkään. Samalla odotin hartaasti valmistuvan gourmet-leipäni tuloa. Kakkonen nukkui vaunuissa ja Ykkönen hengaili sylissä / leikki kivillä / otti aurinkoa / nauroi / tanssi / ihmetteli. Tästä jatkettiin määrättömäksi ajaksi Tuomiokirkon portaille istumaan (kesä!) ja edelleen juttelemaan.
 |
| Arskoille löytyi kätevä paikka. |
 |
| Sporassakin hän matkaa ihan itse. Penkille EI saanut auttaa. |
Saatiin syödä, paistatella aurinkoa, hätistellä lokkeja ja ihmetellä maailman menoa. Sain pari kuvaakin napattua. Sillä aikaa Kakkonen edelleen nukkui (taisi mummin luona yö verottaa voimia, piru vie), ja Ykkönen kikatteli menemään ympäri ämpäri, kiipeillen ja voisilmäkukkia poimien.
Jossain vaiheessa Kakkosenkin jo herättyä aloimme raahautua kohti kotia, verkkaisesti, jutellen ja reittiä vapaasti valiten. Ei ollut kiire päiväunille, lapsia syöttämään, vaipan vaihtoihin tai pissatuksiin (kröh, koska pidettiin sillä ”päiväunivaippaa” laiskoina), ei mihinkään. Napattiin vielä matkalla yhdet jätskitkin (josta opittiin ettei Ingmanin pistaasijätskiä kannata syödä, kuulemma ekstrahyi).
 |
| Lämmin suositus Sofiankadulle! |
 |
| Yritin päästä jaolle. Sain pari palaa kakkua. |
 |
| Okei, kerran se haikaili leikkipuistoon. Ei päästetty kun oli muuta menoa. |
Niin se outo ilmiö: tämä kaikki onnistui täysin minun ja meidän ehdoilla. Mentiin sinne ja tehtiin tota, ihan mitä me aikuiset haluttiin ja lapset tuli siinä mukana. On siis tapahtunut kaksi asiaa: 1. Ykkösestä on tullu niin iso, että se viihtyy hyvin vaikka missä ja jaksaa keksiä leikkejä itsekseen ja 2. minusta on tullut niin iso, että osaan olla hösäämättä niitä lapsia koko ajan.
Aika siistiä.