Kävin sunnuntaina äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun elämävaiheista, identiteeteistä ja muuttuvista ystävyyssuhteista. Samaa vanhaa kipuilua siis, jota olen ehkä tännekin purkanut: miten kotona ollessa sitä pelkäsi hullun lailla sinne kuuluisaan äititunneliin häviämistä ja luuli olevansa ystäviensä silmissä jotenkin jotain muuta. Ei se tunne vieläkään ihan ole helpottanut, mutta nyt olen sentään oppinut pari juttua. Nyt tiedän esimerkiksi, varsin valitettavasti, että olen ihan turhaan turruttanut itseltäni monta tunnetta ”liian kliseisenä”; vältellyt lapsista puhumista, kavahtanut siististä kodista ja leipomisesta seurannutta mielihyvää, yrittänyt olla oppimatta välikausivaatteista. Ja hmm, perustanut sarkastisen blogin korostaakseni (itselleni), miten en ole se pullantuoksuinen hössöttäjä-äiti.
Koko tämän mielenkiintoisen keskustelun ajan päässäni tikitti kello: kohta me päästään täältä lähtemään, kohta mä pääsen kotiin. Olin tässä vaiheessa ollut työviikon päälle puolitoista vuorokautta erossa lapsista, ja se tuntui. Hitto että tuntuikin. Jo torstaina töihin mennessä iski sellainen kurkkua kurista ikävä, olisi tehnyt mieli ottaa juuri sillä hetkellä lapset syliin. Perjantaina hoitoon jättäessä olisin ollut aivan valmis myymään Flow-liput, tai antamaan ne vaikka ilmaiseksi pois. Ei todella tehnyt mieli jättää lapsia. Lauantaina alkaneet polttaritkin meinasivat kaikessa hauskuudessaan jäädä rutistusvajeen varjoon. Varsinkin, kun Insinööri meni tavoistaan poiketen raportoimaan itkuisista lapsista kesken lauantai-illan.
Siispä sunnuntaina oli aika tiukkaa puhua siitä, miten oma identiteetti muuttuu tai ei muutu vaikkapa lasten saannin myötä. Keskustelun loputtua oli pakko tunnustaa, että nyt mä haluaisin että me aletaan lähteä täältä pois, mulla on kauhea ikävä lapsiani.
Kyllä minusta on todella tullut Se Äiti. Se ”ällö” Äiti, joka onneksi tykkää lapsistaan niin paljon, että ikävöi niitä sen kuuluisan oman aikansa keskellä. Se on oikeastaan aika kivaa.
Tänään muistin muuten vielä toisenkin oppimani asian, nostaessani käteen Kakkosen lähes koskemattoman HeVi-juoman. Tuijotin sitä kallista, herkullista, terveellistä ja tunteettomasti hylättyä elintarviketta kädessäni. Harkistin vielä hetken, mutta sitten muistin, etten vieläkään halua olla Se Ällö Äiti, ja heitin päiväkodin norot jämät lavuaarista alas.