Mulla on pyörinyt jo monta vuotta päässä yksi sellainen ”epäsuosittu mielipide”, jonka kanssa en kyllä tietääkseni ole yksin, mutta joka on silti hyvin vaikea pukea sanoiksi ilman että se kuulostaa aika kamalalta. Yritetään.
Rakastan lapsiani paljon enemmän nyt kun ne ovat lapsia verrattuna siihen kun he olivat vauvoja ja taaperoita.
 |
| Nää tyypit <3 |
Disclaimer, disclaimer, disclaimer: Olenhan minä toki niitä ihan aina ihan kamalasti rakastanut. Mutta sellaista ”se on niin ihana että voisin vain tuijotella sitä koko ajan ja haluan rutistaa sitä lähemmäksi itseäni” -rakkautta en oikein tuntenut vauva-aikana. Nyt vasta rakastan sillä kreisihullulla mätykkäänsustaniinettähalkeen -tavalla.
Muistan kyllä muiden äitien siitä vauvamuskareissa puhuneen. Ja muistan sen piston sydämessäni kun en aina ihan pystynyt samaistumaan. 99-prosenttisesti, mutta en ihan.
Vaikka varmaan synnäriltä asti olisin ollut kilpenä hypoteettisen luodin edessä, ja kaikkeni tein ja annoin lasten vuoksi, ja rakastin niin kovaa etten mitään muuta olisi elämääni halunnut, se älytön ihastumisen tyyppinen hullaantuminen on löytynyt vasta viime vuosina.
Etenkin viimeiset muutamat kuukaudet nää tyypit on vaan ollu niin siistejä, että useinkin huomaan yhtäkkiä vain tuijottavani niitä, hölmö hymy kasvoilla. Toistelen varmaan neljä kertaa päivässä että te ootte niin sairaan ihania tyyppejä, ikävöin niitä aktiivisesti jos ollaan erossa, ja kaiken kaikkiaan preferoin niiden kanssa vietettyä aikaa ah niin ihanaan yksinäisyyteen.
Rakastan lapsiani joka päivä enemmän, mutta nyt olen lisäksi alkanut tykätä niistä. Vauvoina oli ehkä välillä kausia että rakastin toki, mutta en aina tykännyt. Eikä se vauvojen tai taaperoiden vika ollut, vaan sen kaiken muun. Pyykkien, puklun, kakan, univelan, ahdistuksen, stressin, selän, univelan ja univelan vikaa. Sanoinko jo univelan? Ei voi muistaa, univelka on vienyt aivosolut.
Ehkä olin vain liian poikki tykätäkseni ensirakkauden tyyppisellä huumalla. Ehkä mulle ei vaan mahtunut siihen arkeen voimakasta ihastumista, sitä halkaisevan kovaa tykkäämistä.
Ehkä sitä tykkäämistä vaan oli vähemmän suhteessa kaikkeen muuhun. Ehkä olin vain syvemmässä synnytyksen jälkeisessä masennuksessa kuin tiesinkään (niin, olin sellaisessa. Opin siitä vuosia myöhemmin. Tästä joskus lisää).
On tietysti myös ihan mahdollista, etten vain muista. Taisin ehkä mainitakin, että silloin ei paljoa nukuttu. Mitä pidempään tätä juttua kirjoitan, sitä enemmän muistan (ja löydän blogista!) kaikkia hetkiä, joissa olen kuitenkin ollut melkoisen sekaisin niistä pipanoista.
Sitä vaan on nykyään niin paljon enemmän, oikeastaan koko ajan, ilmassa.
 |
| No okei, nääkin tyypit <3 |
 |
| Mut kyl myös hei nääkin tyypit <3 |
Ihan turhaanhan minä tästä edes mitään numeroa teen, ei tällä ole oikeasti mitään väliä. Meidänkin lapsia on aina rakastettu äärettömän paljon, eikä pikkulapsiajasta ole pakko tykätä. Se on vaan jännä, miten sen ääneen sanominen tuntuu tosi pelottavalta. Että nyt tulee jostain Äitimyytin virastolta muikkari tai sakot.
MOT: Vauvat on ihania, välillä, jos ne on omia. Mutta kaikista ihanampia on yli kolmevuotiaat.
Tästä aiheesta jatkan muuten lähikuukausina sitten siellä podcastin puolella, rakkaan kollegani Katjan kanssa, joka on ainakin joskus sanonut ettei muiden vauvoista ole pakko tykätä. Aion kysyä, tykkäsikö se omistaan. Uskoisin, että juttutuokiosta tulee mehukas.