Hyvä on, kerron vähän enemmänkin. Tiedättekö, kun sitä asettaa aina lomalleen tietyn haaveen, reunaehdot ja toiveet? Tämä reissu oli minun pitkäaikainen haaveeni, ihme kupla jonka sain päähäni jo monta vuotta sitten. Haave oli tarkka mutta epämääräinen: Kauniisti kumpuileva, montaa eri vihreää sisältävä viiniköynnöksinen maaseutumaisema, lämmin aurinko, illallinen pihalla ystävien kanssa, viinilasi kädessä, lapset kirmaa ympärillä. Ehkä kikattaen. Mukaan pari kaupunkireissua ja rentoa oloa, takaisin onnellisena ja ruskettuneena. Olin varma, että näinkin pitkään haaveiltu asia ei voi yltää näihin erittäin tarkkoihin kuvitelmiini. Onpa ihanaa olla joskus väärässäkin.
Vietimme viikon Toscanassa, Italiassa, kahden rakkaan ystäväperheen kanssa. Minun mieleni mukaan sijaitsimme keskellä-ei-mitään-mutta-kaiken-parhaan-vieressä, kartan mukaan Montepulcianon alueella, lähimpinä kylinä Camuci ja Cortona. Kaksi tuntia suorien lentojen päässä Roomasta, saman verran Firenzestä. Nolla tuntia hyvästä ruoasta ja viinistä, sekä sattumoisin 400m yhdestä Italian palkituimmista (biodynaamisista) viinitiloista, Avignonesista.
 |
| Tuolla. |
Majoituimme Via Della Stellassa, josta kirjoitan vielä erikseen, poikkeuksellisesti myös Lontooksi, koska paikka ansaitsee saada paljon mainetta. Tosin ei niin paljoa, ettemme me mahtuisi vielä sinne uudestaan, toim. huom. Tässä kohtaa kuitenkin mainittakoon, että jos aiot tuolle minun haaveeni mukaiselle matkalle, majoitu siellä. Usko pois.
Viikko oli pitkä mutta nopea. Me lojuimme. Altaalla, pihalla, kaupungeissa, ruokapöytien ääressä. Ah sitä ruokaa, voi herranjestas! En ehkä kehtaa, vaikka mieleni tekisi, näyttää teille kameran syövereistä eräs kuva, jossa imitoin ”mahakuvaa”. Siis sellaista vauvamahakuvaa, noin viikolta 19. Sain sellaisen ruoasta, kauniin ja terveen Foodbabyn.
Me siis nautimme. Auringosta, kavereistamme, jätskistä, lenkkimaastoista. En oikein osaa kertoa tarkemmin mitä me tehtiin, kun ei me tehty mitään. Elettiin kuin…mökillä, mutta vähän paremmissa olosuhteissa. Ostokset jäi laihaksi (koska eihän me nyt jaksettu sentään 1,5h maailman parhaimpaan laukkuoutletiin ajaa), mutta ei se mitään. Sainhan kuitenkin uudet juoksukengät ja yhdeksän pulloa viiniä. Hitto, eihän tossa ole mitään laihaa, täyspotti!
Ja me saimme palkintomme. Kaikki horror-reissut mannerten yli lasten kanssa palkittiin kahdella täysin kitinättömällä, vaarattomalla, vaivattomalla, ihanalla lapsella, jotka vaalea tukka hulmuten vain juoksivat ympäri pihamaata äidin lukiessa kirjaa olut kädessä, tuntikaupalla. Jos olet taaperon tai vauvan äiti, lue tuo lause uudestaan. Tämä päivä koittaa vielä sinullekin joskus.
