Kesken aamun tohinoiden ja taisteluiden rakas viisi- ja puolivuotiaani pysähtyi mietteliäänä. Pohti varmaan hetken uskaltaako sanoa. Sitten rohkaistui:
”Äiti, mä osaan kaksi kirosanaa.”
”Aha, no mitkäs ne on?”
”Paska ja tyhmä.”
Pidin pokan ja vastasin ihan tyynenä toistaen, että kyllä vain, paska on tosiaan kirosana. Sitä ei siis kannata turhaan käyttää, kuulostaa vähän rumalta. Mutta tyhmä ei kyllä mun mielestä ehkä ole, riippuu vähän miten sitä käyttää. Ykkönen nyökkäisi tyytyväisenä ja keskustelu loppui siihen.
Hiljaa pääni sisällä heittelin itselleni yläfemmoja, mikä mestarikasvattaja! Onnistuin ehkä hoitamaan tämän keissin hyvin. En tehnyt asiasta mitään numeroa, eikä Ykkösellä tunnu olevan mitään tarvetta käyttää kumpaakaan näistä hurjista sanoista. Kerroin luonnollisesti koko tarinan ylpeänä myös töissä pohtien, että on oikeastaan aika siistiä kun vielä tämänkin ikäisenä ”tyhmä” on pahimpia sanoja mitä tuo tietää. Tähdensin vielä, että vaikka sitä on varmaan työkaverina vaikea uskoa (töissä kiroilen ihan perkeleen paljon. Joka helvetin välissä, vaikka onhan se ihan tyhmää), en kiroile kotona ollenkaan. Samaan hengenvetoon mietin ääneen, etten ehkä ole ikinä kiroillut lasten kuullen. Työkaverini Anna oli tästä asiaankuuluvan otettu, ja kehui:
”no sä oot kyllä onnistunut aika hyvin. Mä kyllä kiroilin silloin teillä vähän aikaa sitten, sanoin vahingossa ’paska'”.
Case closed.