Yksi syy siihen, miksi perheellisenä uratykkinä on aika mukava olla.
Tänään oli nuttura melko hiton tiukalla. Istuin, siis seisoin, kymmenen tuntia Enterprise Mobility -teemaisessa seminaarissa. Siellä minä, neljä muuta naista ja 126 pukuun pukeutunutta IT-äijää palloiltiin ja speed deittailtiin keskenämme. (Sivumennen sanottuna, pukeuduin tietysti glitter-henkiseen kynähaameeseen ja korkkareihin. Olin yleensä samanaikaisesti palaverini hyvännäköisin. Ja pisin.)
Juttelin, hymyilin, kättelin, vakuutin, kyselin, mukailin, haastoin, väittelin – möin – kahdeksantoista vartin palaveria. Kahdeksantoista. Päänsärky, joka on ollut tiukka osa elämääni taas kahdeksan yhtäjaksoista päivää, alkoi kai kello 8.40.
Mitään ei suoranaisesti myyty, mutta päivä oli ihan hyvä. Olo oli niin hyvä kuin itsensä myyneellä glitterhameella nyt voi olla. Istuin taksiin päätäni pidellen, lonkat ja pohkeet lepoa huudellen. Päätä särki jo niin paljon, että koko oikea silmän alue oli kosketusarka. Luin viimeisillä voimilla meilit ja mietin, miten paljon maailma on kaatunut yhdestä tekemättömästä työpäivästä. Aika paljon.
Sitten tuli pahin virhe. Luin tuloksen Siitä Isosta Tarjouksesta, jota työstin illat ja henkisesti yöt männä viikolla. ”Valintamme ei kohdistunut teihin”.
Ei käy kieltäminen, just sillä hetkellä vitutti aika paljon. Että tämäkin vielä, VMP. Vielä joku päivä teen työtä jolla on tarkoitusta.
Kotona sain aikaiseksi tasan seuraavaa: hame ja korkkarit pois, tukka auki, verkkarit jalkaan, lattialle pötköttämään ja iPad laulamaan. Lapset oli tyytyväisiä ja minä levossa. Hetken keräiltyäni aloin kammeta itseäni ylös ja sanoin lapsille että menen tekemään iltapuurot.
Kakkosen videolobotomia päättyi hetkellisesti, kun se kääntyi katsomaan minua, tarttui kädestä ja sanoi lempeän päättäväisesti ”äiti älä mene”.
Aivan. Teenhän minä työtä, jolla on tarkoitus.