Eräs läheinen keskivartalolihava synnyttää vuoden lopulla minulle kummilapsen. Kummityttöni (se on muuten tällä päätetty) tuleva äiti valmistelee kovasti tulokkaalle hyvää kotia ja Sitä Oikeaa Lastenhuonetta lipastoineen, sänkyineen ja hoitotasoineen. Suuren osan he saa meiltä suoraan lämpimänä Kakkosen käytöstä, mutta hoitotasoa meillä ei ole. Hoitopöytää suunnitellessaan he ovat miettineet tietenkin pöydän ulkonäköä, sijoitusta, korkeutta, varastointitilaa – kaikkea, joka tekee epämiellyttävästä puuhasta mahdollisimman siedettävää ja ergonomisesti kestettävää. Erittäin hyvä ja järkevää, etenkin selkävammaisille vanhemmille.
Pöydän tarkat speksit saivat minut silti tänään vähän hymähtämään sisäisesti, kun vaihdoin Kakkosen vaippoja taas kerran keskellä vessan lattiaa. Siitä on pikkuhiljaa tullut meidän varsinainen hoitopöytä, koska oikealle tasolle vauvaa ei enää uskalla jättää välittömän kääntymis- ja kuolemaansatippumisvaaran vuoksi. Ja koska päivisin täällä pörrää huomiota vaativa, vaarallisia, kalliita ja ärsyttäviä tilanteita aktiivisesti aiheuttava Ykkönen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa Kakkosen vaipat paikassa, johon sen voi tarvittaessa jättää yksin pieneksi hetkeksi kunnes se huutaa liian kovaa.
Kyllä minäkin esikoiselleni järjestin hienot hoitofasiliteetit, vaikka kuinka internetin aalloilla kuiskailtiin että vaippa nyt vaihtuu vaikka sohvalla, turhia hömpötyksiä nuo pöydät. Pesin kaikki pienet vaatteet pienimmästäkin tahrasta ja taittelin kauniisti paikoilleen, surffasin vaunukauppoja iäisyyden ennen kuin päädyin ostokseeni, mietin, mikä sitteri olisi neidille paras ja ostin varmuuden vuoksi kaikista tarvikkeista uusimman ja kalleimman mallin. Toppahaalareissakin oli paras olla vähintään vuorikiipeilijälle sopiva vedenpitävyys.
Kakkosen kohtalona on sitten saada nämä kaikki tavarat itselleen käyttöön tahraisina, vähän reikäisinä, tyttöväreissä tai tyytyä olemaan kokonaan ilman. Vanhemmat ovat käyttäneet kaiken uutuudenvieähtyksen jo ensimmäiseen lapseen, tarvikkeita ei jaksa samaa tahtia ostella ja vähemmänkin on jo todettu riittävän.
Kuopusten kohtalo on kova. Toiset, kolmannet ja herranjestastekeeköjokuvielä neljännetkin lapset ovat hieman laiminlyötyjä. Ne jätetään sitteriin aina jos ovat huutamatta, kun ”äiti käy vähän tuolla laittamassa pyykkiä”, niitä heitellään kännyköillä, vaippapaketeilla tai pehmoleluilla päähän (heittäjästä riippuen), niiden silmien päälle astutaan kengillä omissa ristiäisissä, niiden kasvua ja kehitystä verrataan ensimmäiseen lapseen ja kukaan ei tahdo muistaa niiden toisia nimiä. D-vitamiinissa ainoa säännöllisyys on sen unohtaminen, niille ei varata enää vauvauinteja tai muskareita (osataanhan me itsekin), eikä niiden mahansisäisistä ajoista ole mitään muuta dokumenttia kuin ne pari hassua korttiin kirjattua neuvolakäyntiä, jotka kaupunki sille vielä soi. Kaukana ovat viikottaiset mahakuvat, tiheät neuvolatarkastukset ja kokoontumiset perhevalmennusryhmän kanssa.
Toisaalta pienemmät saavat myös paljon sellaista, mistä esikoiset jäävät paitsi. Ne saavat osallistua kaikenlaisiin aktiviteetteihin paljon aiemmin (no katotaan osaako se keinua!), niiden vanhemmat osaa jo lyödä vieraat esineet pois kurkusta ja imaista limat nenästä, niiden isovanhemmat ei enää pelkää niitä ja niiden itkuja niin paljon, niille ei kohdisteta kaikkia oman elämän unelmia, eikä niiden poskia pussailla rikki koko suvun toimesta. Kokemuksesta tiedän myös, että teini-iän iskiessä näillä kutaleilla on paljon joustavammat pelisäännöt ja enemmän taskurahaa.
Ennen kaikkea, kakkoset, kolmoset ja neloset saavat yhden jutun, mistä esikoiset eivät osaa haaveillakaan. Kakkoselle tämä on personal trainer, stand-up koomikko, tulkki, juttelukaveri, lohtusyli, roolimalli, rikoskumppani ja (ensimmäinen) paras ystävä yhdessä paketissa: isosisko.