”Kakkonen osasi tänään hienosti ottaa jo kengätkin pois itse!”
Roudasin ne himaan ja ilmoitin että nyt kun jäitte taidoistanne kiinni, niin kumpikin saa ihan itse sitten kotona riisua. Ne, jotka riisuu, käy pissalla ja käsipesulla, pääsee ruokapöytään.
Laitoin ruoan lämpenemään, kävin itse vessassa ja palasin takaisin, syömään. Ykkönen liittyi aika heti seuraan kaikki hommat oikein hoitaneena. Entä Kakkonen? Arvatkaa.
Seurasi yksi jäähy (”jos vielä kerran sanot äitiä tyhmäk…selvä, sitte mennään”), sata litraa krokotiilinkyyneleitä ja muutama ”äiti voitko auttaa minua” yritys. En voinut. Päätin, ja myös sen kerroin, että autan vasta jos hän itsekin todella yrittää. Jos hän ottaa kengät pois, autan lopussa.
Kolme varttia myöhemmin ihailin sekä itseni että poikani staminaa. Tilanne oli muuttunut vain siinä mielessä, että minulla ja Ykkösellä oli mahat täynnä ja astiat koneessa, mutta lattialla oli edelleen täysi kuravarustelu ja sen sisällä yksi liikkumaton spagettivastarintama. Laskeskelin jo mielessäni, että tunnin päästä voidaankin siirtyä suoraan iltapalalle, mutta minähän en liikuta sormeanikaan jos ei arvon kolmevuotiaskaan voi edes yrittää.
….Ja viisikymmentä minuuttia kotioven avaamisesta tilanne oli tämä:
