Kävelin tänään lasten kanssa jonkin kiireisen toimiston ohi. Kaikki näytti oikein ahkerilta ja innostuneilta, ja tunnistin monessa konttorirontassa samoja ilmeitä kuin itselläni työaikana. Melkein rupesi tekemään mieli sinne muiden joukkoon istumaan, käsi hiirellä, pää näyttöä kohti ojennettuna kuin yrittäisi nähdä tarkemmin jotain pientä yksityiskohtaa.
Juuri silloin joku häiritsi siellä työkaveriaan, keskeytti sen toisen intensiivisen tuijotuksen jotain kysymällä. Toinen vastasi siihen kääntämättä päätään, ehkä hippaisen ärsyyntyneen näköisen. Tunnistin taas itseni, mutta vähän eri skenaariosta. Ja tajusin, että jos minut heitettäisiin juuri nyt toimistoon töihin, en ehkä olisi ihan vielä omaksunut toimistoihin vaadittavaa slangia.
Minut keskeyttävälle työkaverille vastaisin varmaan oota kulta ihan hetki, äiti tekee vaan tän yhden jutun.
Ja viimeisen (ison) kahvitipan ahneesti juovalle sanoisin että pitää jakaa muiden kanssa.
Viimeistään siinä vaiheessa saisin turpaan potkut outoja katseita kun ojentaisin toista työkaveria mollaavaa tyyppiä toi oli nyt kyllä tuhmasti tehty, pyydä heti Irmeliltä anteeksi.
Jos vaikka vielä hetken hengaan kotona. Sitten kun puhun lapsilleni ulkoistusstrategian jalkauttamisesta, olen valmis.