Eilen käskytin huomaamatta Ykkösen tarhakaveria. Huomautin tutulla nalkutusäänelläni, ettei suojatiellä saa juosta. Sitten tajusin, että vieressäni käveli tytön äiti, joka on saattanut lanseerata ihan eri suojatiesäännöt. Ja joka ehkä halusi itse huomattaa asiasta. Hups ja anteeksi.
Ja sitten tänään lasten leikkipaikalla kävi se tavanomainen tilanne. Takana tuleva poika tönäisi ”huomaamatta” liukumäessä aikansa ottavaa, hitaasti nautiskelevaa Kakkosta. Vaikka minulla ei ollut hajuakaan, ovatko pojan huoltajat lähistöllä, sanoin pojalle vaistomaisesti: ei saa töniä. Näin pojan ilmeestä, ettei moinen ole tuttua. Että tuntematon kehtaakin läksyttää.
Jäin miettimään, olinko (taas) ärsyttävä kukkahattuinen leijonaemo vai fiksu kansalainen. Päädyin jälkimmäiseen. Kyllä minä haluan tukea ja luoda sellaista maailmaa, jossa jokainen voi, saa ja on velvoitettu puuttumaan huonoon käytökseen. Vaikka sen määritelmä vaihteleekin perheittäin, hyvää käytöstä on ykeisesti syytä vaatia ja vaalia.
Huonon käytöksen salliminen kun on ensimmäisen etappi sillä polulla, jonka väärässä päässä on lasten muodostama rinki. Siis se, jonka keskellä yhtä tönitään ja jonka reunoilla seistään hiljaa peläten, vahingossa hyväksyen.
Järkeilin näin: Jos opin itsekin nyt sanomaan ääneen vieraillekin ”toi ei ole oikein”, ehkä lapsenikin oppivat sen.
Aion siis jatkaa tätä ärsyttävää linjaani ja muuttua yhä pahemmaksi täti-ihmiseksi. Huolimatta siltä että välillä menee hutisektoriin ja saan osakseni kiukkuisia kanssavanhempia tai vähemmän tiukkisten pyöriviä silmiä. Kyllä minä ne kestän ennemmin kuin sen ringin. Jos vaikka minun lapseni eivät joutuisi siihen. Millekään paikalle.