Tässä kohta kuuden vuoden äitiurani aikana yksi kasvatuksellinen kysymys on jäänyt vastaamatta lopullisesti (kyllä kyllä, vain yksi, muuten olen jo täydellinen): miten paljon ja erityisesti miten lasta pitäisi kehua?
Multa tulisi luonnollisesti suustani ulos jatkuvaa aurinkoa lapsille. Oi miten taitava olet, onpa hieno viiva paperissa, kylläpä näytät söpöltä, olitpa kiltti, kyllä osasit hienosti! jne. Jossain kohtaa tajusin, etten halua olla kuitenkaan Idols-äiti. Tiedättekö, sellainen, jonka lapsi menee 16-vuotiaana nolaamaan itsensä rääkkymällä miljoonayleisön edessä, sillä ”Äiti on aina sanonut että laulan tosi kauniisti”.
Samoin tajusin heti alussa, etten voi tehdä Ykköselle kiltti tyttö – ansaa, jossa sille jatkuvasti vahvistetaan kiltin, fiksun ja hyvin käyttäytyvän tytön asemaa, jota on sitten pakko pitää yllä ja lopulta anarkisesti purkaa dokailemalla 14-vuotiaana. Ei perustu omakohtaiseen kokemukseen.
Yksi vaikea asia on suorituskeskeisyys ja kehittyminen, jota pohti Gravid – Raskaana Lydaksen kirjoittama hyvä teksti kaksi vuotta sitten. Mulla alkoi ajatukset pyöriä ihan kehää. Pitääkö lasta kehua ulkonäöstä, luonteesta, yrittämisestä, suoriutumisesta vai ei mistään?
Suorituskeskeisyys on monimutkainen ansa, jota pahempi on ehkä vain kauneus. Erityisesti tyttöjen kauneus ja siitä puhuminen. Aihetta pyöritellään tietysti valtavasti mediassa, mm näissä sinänsä ihan hyvissä artikkeleissa: How to talk to little girls, The Best Way to Compliment Little Girls, Little Girls Don’t Need To Be Told They’re Beautiful. Poikiin liittyvät artikkelit huutavat vähemmistössään.
Ohjeita, neuvoja ja sääntöjä tuntuu olevan joka suuntaan. Helpommastakin menee pää sekaisin. Lähes päivittäin tekisi mieleni hihkua Ykköselle ”oletpa kaunis” ja Kakkoselle ”oletpa hauska”. Ja sata muutakin juttua. Melkein jokaisen mielessäni kuplivan kehun kohdalla mietin: luonko nyt jotain paineita, ennakko-oletuksia, vääristynyttä minäkuvaa, pakonomaista täydellisyyden tavoittelua? Vai vahvistanko vain itsetuntoa, ihan niin kuin pitää?
Haluan kehua, tukea ja kannustaa paljon, siitä olen varma. Samoin olen melkein varma siitä, etten halua kehua ulkoista olemusta liikaa, enkä ainakaan sitoa kauniiksi kehumista vaatteisiin tai hiusten muotoon. Laittautumiseen. Kauneuden pitäisi olla jokin sisäinen voima, joka meissä kaikissa on aina, riippumatta ulkoisista tekijöistä. Haluaisin, että lapset oppisivat pitämään itseään kauniina myös suoraan sängystä nousseena, nakuna ja kipeinä.
Kaiken tämän pyörittelyn jälkeen olen kallistumassa ”määrä korvaa laadun” kannalle, jossa kehun aina kun siltä tuntuu ja sille on aihetta. En aiheettomasti, en yksipuolisesti, en suorituskeskeisesti enkä ulkoisiin tekijöihin liittyen (”olisit niin paljon nätimpi tukka harjattuna”). Olen myös ottanut alusta asti tavoitteekseni, etten koskaan lasten kuullen hauku itseäni. Alla oleva Maaret Kallion teksti kertoo laveasti, miksi:
 |
| Kuvakaappaus ja (c) Maaret Kallion Lujasti lempeä e-kirjasta |
Lapsi siis ajattelee itsestään juuri niin hyvin tai huonosti kuin aikuinen itsestään lapsen silmin.
Vaikeaa tämä silti on. Ihmisen omakuvaan liittyy vahvasti sekä sisäiset että ulkoiset ominaisuudet ja niiden arvostaminen. Olemme visuaalisesti ohjautuvia eläimiä, joille toisten ulkomuoto on oleellinen asia: päättelemme siitä turvaa, tuttuutta ja suvunjatkamisen mahdollisuuksia. Kauneutta ei siis voi elämästä vain sivuuttaa. Mutta sen ei pitäisi myöskään olla kaiken keskellä, eikä sitä voi muut määrittää. Kauneus todella on katsojan silmässä, ja minä haluan harjaannuttaa meidän lapsille ihan todella hyvät silmät.
Tämän hetkinen lopputulos meidän perheessämme on se, että Ykkönen pukeutuu ihan mihin vaatteisiin haluaa, ja on niissä aina tyytyväinen. Pieniä enkelinhiuksia ei saa juuri koskaan laittaa mitenkään, hän tykkää niistä auki ja sekaisin*. Mulle se huomauttaa että silmänaluset pitäisi peittää kun ovat liian siniset. Kakkosta ei juurikaan kiinnosta mikään meidän kehu, sillä hän huomauttaa ihan itse kaikille, että näetkö miten tässä laulan ja ota musta kuva. Kumpikin uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä myös sosiaalisen paineen alla, mutta ottaa toisaalta hirveät herneet nenään epäonnistuessaan jossain ja on muiden tekeleistä joskus kateellinen. Ihan normaaleja kai, jutut ja lapset. Lopulliset tulokset nähtäneen sitten 10-15 vuoden päästä, joko psykologin sohvalla tai onnellisessa arjessa.
Sillä aikaa pyrin noudattamaan jotain kultaista keskitietä (esimerkiksi näitä MLL:n hyviä neuvoja) ja yritän kuunnella korva tarkkana lasteni itsetunnon kehittymistä. Kuuntelen myös korva tarkkana muiden näkemyksiä ja mielipiteitä, koska tämä pohdinta ei varmaan koskaan tule ”valmiiksi”. Miten teillä kehutaan?
*Paitsi juuri eilen kuljimme yhdessä kauppaan, ja opin että tyttäreni on mielestään ruma, koska hänen hiuksensa on rumemmat kuin muilla. Voi kyynel, miten tämä vääryys korjataan heti?