Olen 11, hätäisesti vielä mikään teinikään. Seison Helsingin jäähallissa ja tuijotan edessä näkyviä viittä kovin aikuisen oloista poikaa. Ne on niin ihania. Itseasiassa, tuskin minä mitään tuijotan, todennäköisemmin itken, kiljun ja laulan mukana. Take That!! TAKE THAT!!! IIIIIIII!!!!!
Olen tasan 20, ehkä neljännellä rivillä lavasta. Siellä se on, ihan sama mies kuin melkein kymmenen vuotta sitten. Ja minä muka aikuisena, muka kypsänä ja järkevänä, olen ihan yhtä lääpälläni kuin silloin viimeksikin. Nyt se niin katsoi juuri minua! Herranjumala se on hyvä livenä.
Kypsänä kolmekymppisenä, kahden tulevan teinifanin (ainakin yhden, veikkaan) äitinä otan jo rauhallisemmin. Matkustan oikein Tallinnaan oikeasta työstä ansaitsemilla rahoillani, odotan koko päivän ja harmittelen, ettei meillä ole enempää aikaa nauttia mahtavasta ateriasta ja viinistä, jotka juuri ehdittiin löytää. Ehdimme keikkapaikalle sopivasti, tilaakin olisi vielä tuolla 60 000 ihmisen joukossa. Jäämme maltillisesti sivuun, olemmehan kypsiä äiti-ihmisiä.
Heaven’s gone and hell is here ja minä kaipaan eteen, keskelle, lähemmäs, sykkeeseen. Miksi helvetissä me seistään täällä takana? Se on aivan yhtä ihana hyvä kuin aina ennenkin. 39v mittarissa, vähän pöhöttynyt, itsekin lapsen saanut, mutta silti tuntuu että lavalla seisoo edelleen se 19-vuotias naamansa vääntelijä. Vääntelee se sitä naamaa nytkin, silläkin on paska selkä. Voi toista.
Ja niin se kaksi tuntia hujahtaa, aivan liian nopeasti. Minä laulan, kiljun, taputan ja hypin niin kuin nilkkani ei koskaan olisi nyrjähtänyt, selkäni ikinä kipuillut eikä edessä olevat keski-ikäiset katsoisi pahalla. Väistelen kännisiä, peräännyn vanhan miehen elämää kamalampaa pierunhajua. Kieltäydyn kohteliaasti ja imarrun salaa, kun salskea nuorimies ehdottaa olkapääkatsomoa. Kun virolaisetkin alkavat ymmärtää jutun juonen, ja kaikki ympärillä laulavat enkeleistä, on pakko ottaa se hetki.
Tiedättekö, se yksi viimeisistä hetkistä keikan lopussa, kun suljet suusi, käännät katseesi lavalta ja yrität ymmärtää että ympärilläsi laulaa 60 000 ihmistä. Aivan käsittämätöntä. Se kaikuu ja kumpuaa pitkin rinteitä, äänen ja ihmismassan liike tuntuu lämpönä ja aaltona ympärilläsi. Jos joku sillä hetkellä tutkisi sen massan aivojen liikkeitä, mittarit värähtelisi jossain aivan omassa euforian ja yhteenkuuluvuuden sfäärissään. Niin hurja hetki, että lavalla seisovan Viihdyttäjänkin sisällä ihan selvästi värähtää. Raavaat miehet vieressä itkee, eikä tällä kertaa sitä edestä edelleen leijailevaa paksusuolenhajua.
Lopulta jäljellä on vain minä ja hän. Narsisti, joka ei pysty lopettamaan keikkaansa. Laulattaa meitä yhä uudelleen siihen viimeiseen kertosäkeistöön. Kun massa vihdoin väistämättä tönäisee, havahdun teiniflashbackistani ja on lähdettävä liikkeelle.
Se oli Robbie fucking Williams, ja se oli edelleen ihan yhtä kova kuin aina ennenkin. Ellei parempikin. Jotenkin tuntuu, ettei seuraavaa kertaa kannata odottaa kymmentä vuotta.