Voi miten ihanaa, talouteemme on saapunut upouusi nalkuttaja! Ykkönen on omaksunut niin hienosti äitinsä roolin, että ihan ylpeydestä pakahdun!
Insinööri on nyt tällä viikolla lähtenyt töihin aina ennen kuin me muut kotona ”lomailevat” ollaan herätty. Kaksi aamua Ykkönen ihmetteli tätä ja kerroin että isi on mennyt töihin. Kun tänä aamuna isi ei ollutkaan vielä töissä (”ei jaksanut herätä”, nukkui siis pommiin sanon minä), Ykkönen oli ihmetystä täynnä. Hetken pällisteltyään se meni takaisin omaan huoneeseensa, haki sieltä lipaston päältä kellon, toi sen takaisin meidän makkariin ja tokaisi tomerasti: ”Nakke töihin!” (nimi muutettu). Tuli muuten Insinöörille kiire ja kyllä sai vekara monta kehua ja ylimääräistä pusua.
Sen lisäksi että Ykkönen on keksinyt meidän etunimet (Insinööri menee vielä vähän väärin ja ulos tulee tuo varsin hauska Nakke), puhetta saadaan kuulla jatkuvasti enemmän. Etenkin tiukan paikan tullen sanoja löytyy yllättävän paljon. Eilen oli opittava ”saisko, kiitos”, koska pullaa ei herunut pelkällä ”anna anna anna” -mantralla. Tänään piti sanoa J-miehelle ”Tämä on minun auto” (ei ollut) koska J meinasi sen röyhkeästi varastaa (ei meinannut). Lääkärissäkin tuli sujuvasti ”äiti, auta, pois”, mikä tietenkin lämmittää äidin sydäntä lapsen itkiessä raastavasti.
Lisääntyvä puhe tuottaa pieniä kasvatuksellisia ongelmia. Ensinnäkin siitä seuraa tilanteita, joissa kehun vuolaasti väärin tekevää lasta, kuten tänään sen auton omimisen kanssa. Toiseksi se antaa Ykköselle aivan uusia kinuamisen, mankumisen, kitisemisen, kiukkuamisen ja muuten vain ärsyttävänä olemisen välineitä. Miksi olla vain itkuinen kun voi sanallisesti vaatia iltamaitoa tai tuttia? Kohta se oppii sanomaan sen ”sattuu” sopivasti silloin kun yritämme häntä ystävällisesti (fyysisesti) ohjata muuhun toimeen esim. lyömisen sijaan.
Tää on vaan niin tätä. Uudet kehitysvaiheet tuo aina mukanaan myös uudet karseudet.