Nyt on hyvä

Lupasin pyhästi mennä tänään kymmeneltä nukkumaan. Kun nyt sitten otetaan huomioon, että aloitan tämän kirjoittamisen 22.01, voimme varmasti kaikki hyväksyä sen etten luo yhtenäistä tekstiä, vaan kerron vaan teille liudan asioita joista olen just nyt tosi iloinen. 

Kipsimies on historiaa! Käytiin tänään Insinöörin ja Kakkosen kanssa näyttämässä pitkää nenää Lastenklinikalle. Että hähhää, tänään me ei ollakaan hädässä vaan juhlimassa. Homma hoitui nopeasti, tehokkaasti ja hauskasti (ks. seuraava kohta) ja pikkumies seisoi omin jaloin jo alle tunnissa kipsin poistosta. Illalla se työnsi jo kahden vaunun systeemillä kamaa pitkin lattiaa, nosteli tavaroita lattialta ja nukahti lopulta kippurassa sänkyynsä. Ennustan juoksuaskeleita huomiseksi. Enkä ihan heti unohda sitä hetkeä kun sain ton pienen ruikulan pitkästä aikaa kunnolla syliin. 

Sairaalaklovnit. Jostain röntgenin nurkan takaa kuului ihmeellistä puhetta ja vähän kitaran rämpytystä. Sitten oudon näköinen lääkäri kurkkasi odotushuoneeseen, veti naaman mutrulle ja poistui ”huomaamattomasti peruuttaen”, hiljaa toverilleen vinkuen ”apuaaaa siellä on kauheasti ihmisiä!”. Varttia myöhemmin viisi pientä murtumapotilasta ja niiden vanhemmat oli unohtaneet luutumiset, röntgenit ja pelot kun kaksi ihanaa hahmoa puhalteli saippuakuplia, jutteli hassuja ja teki nenistään outoja ääniä. Koko odotushuone rätkätti naurusta ja minä melkein itkin liikutuksesta. Että joku on noin lahjakas. Että se joku jaksaakin kierrellä tosi kipeiden ja vähemmän kipeiden lasten luona, tekemässä siitä vaikeasta päivästä hetkeksi helpomman tai ehkä jopa hyvän. KIITOS tri Hösselström ja NuppuKukkanen, olitte ihania. 

Tanssitunnit. Ja erityisesti niiden joulunäytökset. Voi hyvänen aika. Kahdeksankohan niitä pieniä tonttuja oli, en muista, mutta ei niistä ainakaan yksikään taaskaan tehnyt ihan niin kuin piti. Erityisen paljon sydäntä lämmitti oma tytär ylipäänsä tietysti, mutta tänä vuonna myös siitä syystä että tanssiin kuului selkeästi ns. freestyle-hetki, jonka se otti t o s i s s a a n. Sillä aikaa kun muut lapset seisoi lähes paikallaan, se ampaisi koko näyttämön kiertävälle lentoradalle, jossa se käsi vyötäröllä pomppi menemään ja heilutteli päätään. Pieni tyttöni oli niin täynnä tanssin iloa, että päätin siitä hetkestä jättää sen tanssitunneille niin moneksi vuodeksi, että siitä katoaa kaikki ilo. Ei kun, siis. Siis jatkaa niitä tunteja. 

Töihin. Lapset menee huomenna tarhaan, minä ja Insinööri töihin. Minä pääsen toimistolle, jossa en ole kai kahteen viikkoon käynyt. Ja ihan uskomaton juttu: mulla ei ole palaverin palaveria. Eikä jokaisesta tunnista tarvitse ottaa tuskaa (”nyt Insinöörin pitäisi jo päästä töihin, nyt pitää jo vapauttaa Mummi”) vaan voin ehkä jopa syödä rauhassa lounaan kavereiden kera. Niin siistiä. 

Siisti keittiö. Kotonakin on niin siistiä. Vielä siistimpää tämä on siksi että tämä ei ole minun ansiotani! Sillä minä olen uratykki jolla on mahtava luottopakki miehenä. Sillä aikaa kun meikä huiteli asiakkaalla ja tuijotin palavereissa Insinööriltä tulevia vastaamattomia puheluita, tuo karvainen kodinhenki hoiti lapset, siivosi kämpän ja teki ruokaa. Huomenna sekin pääsee onneksi töihin, loppuu tämäkin luksus. 

Rakkaalla naisella on monta nimeä. Siellä kotona odotti tänään myös pienet kipsibileet. Kun raahauduin töistäni kuin mikäkin elättäjä, pöydän ääressä istui jo iso joukko tyyppejä. Ne tervehti porukassa minua erilaisilla nimillä, alkaen siitä Kakkosen kiljaisemasta ”äiti!!!” – huudosta. Sen jälkeen yksi huusi ”vaimo”, toinen ”sisko”, joku siihen perään ”kummitäti” ja yhden puolesta naurettiin jo kaikki että ”miniä”. Puuttumaan jäi vain Ykkösen normaalisti käyttämä, hellittelynimistä hienoin: etunimi. 

Antibioottien loppu ja urheilun alku. Kakkoselta ja minulta loppuu kummaltakin huomenna antibioottikuurit. Edessä on siis optimistisesti ainakin kaksi päivää terveyttä, hurraaaaa!!! Torstaina menen koristreeneihin ja pelaan niin että naama menee valkoiseksi ja happi loppuu. Todellakin. So worth it. 

Menen tänään aikaisin nuk...oh fuck. Unohda.