Pienillä alkaa ensi viikolla kesäloma, ja just nyt se tuntuu hyvin tarpeelliselta meille kaikille. Tai no se ei tunnu yhtään tarpeelliselta, että kotona pyörii aamusta iltaan neljä lasta vailla tekemistä, mutta näen kyllä lapsista, että rauhallinen perheen kanssa vietetty aika otetaan ihan ilolla vastaan.
Insinöörikin aloittaa lomansa jo maanantaina, mutta jään itse vasta viikon päästä lomalle ja silloinkin vain kahdeksi viikoksi – mutta samalla tää on isoin ja selkein loma, mitä olen vuosiin pitänyt.
Niin kauan kuin olen tehnyt sisältöjä tänne tai Instaan (12 vuotta!), en ole ollut tietoisesti tekemättä sisältöjä päivääkään. On toki mennyt joskus sattumalta vaikka viikkokin ilman Insta-postauksia tai blogijuttuja, mutta silloinkin olen päivittänyt storyja.
Tämä ei nyt sitten todellakaan ole mikään yhy yhy olen yrittäjä enkä osaa lomailla – tarina, vaan oikeastaan päinvastoin. Mun työ on tuntunut aina niin naurettavan helpolta, etten oikeasti ole kaivannut siitä lomaa. Se itsessään on ollut lomaa, ettei ole ollut sovittuja yhteistyöjuttuja tai konsultin duuneja. Sisältöjen tekeminen silloin kun huvittaa on ollut vain kivaa. Yleensä olen nimenomaan ottanut kesälle jonkun kirjoitan blogia joka päivä – haasteen!
Tää vuosi tuntuu erilaiselta. Se voi johtua siitä, että olen tehnyt tätä työtä nyt viisi vuotta päätyökseni, tai siitä, että tämä vuosi on ollut (onneksi) tosi menevä yhteistöiden osalta. Se voi johtua siitä, että Instan tekeminen on muuttunut radikaalisti, ja nyt on tehtävä keloja, jotka ovat tuotannollisesti aiempaa tekemistä raskaampia ja mulle vaikeampia, joten olen joutunut opettelemaan enemmän. Se voi toki johtua myös siitä, että kirjoitan pientä feminististä kirjaa tässä samalla, hahaha!
Yhtä kaikki, huomaan, että tarvitsen tauon. Sellaisen, jonka aikana lupaan itselleni, etten tee mitään sisältöjä vaikka tekisi mieli, en edes storyja. Olen päättänyt että se on samalla siis kahden viikon täysi someloma. En vielä osaa sanoa, onko se myös tauko kirjasta. Kirjoittamisessa on juuri nyt hyvä draivi päällä ja pidätän oikeuden ottaa pari tuntia kirjoitusaikaa päivisin, jos haluan.
Toivottavasti en tee kirjaakaan, koska huomaan, että mun luovat mehut on imetty aika kuiviin. Ei tee mieli kirjoittaa tänne, en jaksa miettiä uusia sisältöjä Instaan ja mikä pahinta: En innostu kun mieleen tulee joku hyvä idea. Loman tarpeen merkki, jos jokin, on se kun oma intohimo ei enää innosta.
Paljastan tähän samaan syssyyn yhden salaisen pelon. Musta tuntuu, että ekaa kertaa ikinä blogin kohtalo on oikeasti vaakalaudalla. Tiedän, tiedän, olen sanonut tämän vähintään kerran vuodessa, mutta nyt tämä on erilaista.
Nyt en enää edes muista, jos en ole kirjoittanut blogia hetkeen, eikä se vaivaa mua lainkaan. Ennen osasin milloin vain kertoa, milloin edellinen postaus oli tullut, nyt en todellakaan. Tulee sellaisia ”ai niin joo, on joku blogikin” -hetkiä, mikä hirvittää mua.
Jos ennen mun ja blogin parisuhde oli välillä katkolla, sentään tiedostin sen ja koin siitä morkkista. Sitten löysin kipinän uudestaan. Nyt en enää välitä yhtä paljon ja se on kauheaa!
Vuosia olen väittänyt vastaan, että kyllä se pitkä teksti kiinnostaa, ihmiset haluaa arkista blogikamaa vielä ja on kai se edelleen totta. Luenhan itsekin kaiken, mitä seuraamani bloggaajat kirjoittaa. Tiedän, että tämänkin tekstin lukee ihanat, uskolliset lukijat – kiitos teille, aidosti onnellinen olen teistä <3
Mutta myönnettävä se on, että kun tekemisen paino on muuttunut niin voimakkaasti videoihin, isoihin yleisöihin ja nopeaan reaktioon, verrannollisesti pienen ja dopamiinittoman blogin on vaikea pitää pintansa, ainakin tämän tekijän mielessä.
Kun saan oivalluksen elämästäni, en enää ajattele ensimmäisenä kirjoittamista, vaan videota. Se on turmioksi. Minun turmiokseni, koska teksti on se, joka minussa elää ja sykkii, halusin tai en. En halua luopua siitä, enkä halua altistaa omaa tekstin tuotantoa Instaan sopiviin mittoihin, muotoihin ja maneereihin.
Ei tässä vielä mitään asumuseroa kaavailla, pidän tästä rakkaastani kyllä vielä pitkään kiinni, mutta ehkä tervehtymisen ensimmäinen askel on myöntää, että suhteessa on katkoja.
….ja siiiis: voihan olla, että kupru ratkeaa heti kun kirja on ulkona ja kirjaimet saa taas kaikki rauhassa naputella tänne. Olisi tosiaan nuo muutamat sadat sivut tuossa vierellä vaatimassa huomiota kuin koliikkinen vauva likaisessa vaipassa.
Näihin tunnelmiin, ehkä tapaamme heinäkuussa, ehkä emme!