Kyllä päivän valitsin. On nimittäin kohtuullisen kypsää herätä kuudelta aamulla flunssaisen vauvan kanssa ja jatkaa siitä rouheasti koko päivä sisällä em. flunssan takia, ilman viihdykkeitä. Tai onhan Pikku Kakkonen omanlaisensa viihdyke, mutta silti. Sissinä vastustin silti jatkuvaa kännykän näpräystä, ja olin ehkä aika paljon enemmän läsnä.
Päivä oli pitkä, tylsä ja virikkeetön. Jotain siitä kuitenkin ehkä opin, tai ainakin pari yllättävääkin huomiota tein:
1. Olen muuttunut ADHD:ksi
Mieleni harhautuu todella usein, on äärettömän vaikeaa keskittyä edes seitsemän minuuttia kestävän piirretyn katsomiseen. Useimmiten harhautuminen kohdistuisi juuri siihen kännykkään. Ajattelen ottavani kännykän esiin ja ”vetäiseväni” tuoreet jutut esiin hämmentävän usein. Puhutaan muutamien minuuttien intervalleista. Jos ”keskityn” johonkin, käännän vain katseeni sinne ja kuuntelen, mutta en silti välttämättä kuule.
2. Olen palauteaddikti
Facebookin lumo on se yksi pieni punainen neliö, jonka sisällä on numero. Jes, joku on kommentoinut jotain tekemääni! Interaktiota, wuhuu! Oikeastaan ne muiden tekemiset ei edes kiinnosta niin paljon, vain omien asioiden saama palaute on oleellista. Sama ilmiö blogissa; odotan kieli pitkällä, onko teiltä tullut lisää kommentteja, tai onko tullut uusia lukijoita. Toki päivitän maanisesti myös Bloggerin kotisivua, johon kaikkien muidenkin blogipäivitykset tulee, mutta ennen kaikkea tietenkin omat saavutukset kiiinnostaa. Olen aina tiennyt, että olen varsin riippuvainen palautteesta, työssänikin haluaisin mitattavaa tulosta ja siihen päälle vielä palautetta (=kehuja) esimiehiltä jatkuvasti. Joten ylläri ylläri, että kotona oleminen välillä kypsyttää. Harvoin kukaan tulee kehumaan erikseen että hei toi sun tänpäiväinen hiekkalaatikkoprese oli tosi kova. Silti tämä palautteen kaipuu yllätti.
3. Olen yksinäinen
Wow, sieltä se tuli. Pamahti vähän vasten kasvoja. Kun viettää koko päivän ilman sitä näennäistä ihmiskontaktia netin kautta, huomaa miten vähän ihmis-, tai siis aikuis-, kontakteja sitä onkaan. Toimistossa työskennellessä näet samat naamat joka päivä, ja voit heittää muutaman lauseen läppää jos siltä tuntuu. Voit ehkä jopa käydä yhteislounaalla, jos työkaverit ei ole superärsyttäviä. Mutta minäpä hengailen kotona kahden vähäpuheisen (ja useimmiten vähäpukeisen) touhottajan kanssa, ja välillä ulkoilen jossain hiekkalaatikolla X. Näillä hiekkalaatikoilla käy niin sekalainen seurakunta vanhempia niin vaihtelevina aikoina, ettei kenenkään kanssa oikein pääse ”minkäsikäinen teidän lapsenne on” ja ”vitsi kun tää tuuli on niin kylmä” -keskusteluja pidemmälle. Ja se on aika raskasta pidemmän päälle, aloittaa jutustelu aina alusta saakka. Olisi ihan tosi kiva jos joskus voisi sanoa että ”ai moi taas, kävittekö te sitten siellä vauvauinnissa ollenkaan vai tuliko se flunssa?”. Nk. oikeille kavereille taas ei oikein viitsi soittaa, koska aina joku jälkikasvusta häiritsee puhelua sillä tavalla ärsyttävästi. Tiedättekö, ”joo siis hei kerro lisää siitä teidän Barcelonan matkas- onko kakka? tuleeko nyt kakka? no sit äkkiä potalle! Joo kyllä täytyy! Oliko teillä siis aikaa käydä kaupoilla siellä?”. Niin että ei tule sitten ihan hirveästi soiteltua.
Iltaisin taas me istumme täällä niiden näyttöjemme ääressä, koska olenhan koko päivän juuri lähetellyt koukkuja Internetin syövereihin, ja nyt korjaan satoa / valmistelen seuraavaa. Ärsyttävä noidankehä. Huomasin kokeilun aikana, että aika usein laitan asioita Facebookiin tai blogiin sen sijaan että puhuisin niistä Insinöörin kanssa. Siis jos päähän putkahtaa jokin puolihauska ajatus, mietin heti että laitanpa Facebookiin. Aika sairasta. Voisi vaikka vaan kertoa sen sille aviomiehelleen.
Seuraavana aamuna, kun paasto loppui, oli tietenkin heti näprättävä kännykästä se naamakirja ja se meili esille. Punaisen laatikon keskellä oli luku 7 ja meilejäkin yli 10. Mutta sitten tuli laskuhumala; ei näitä oikeastaan nyt kiinnosta edes katsoa. Pitkin päivää palailin kyllä välillä taas päivittelemään kaikkia narkoosilähteitäni, mutta jotenkin aika paljon vähemmällä mielenkiinnolla. Tämän tekstinkään kirjoittaminen ei ole oikeastaan napannut, nytkin teen sen vain etten unohda.
Mitä tästä siis oikeastaan opimme?
- Sitä kännykkää voisi näprätä ihan todella paljon vähemmän
- Facebookissa ja meilissä voi silti käydä pitkin päivää, ei se ole turmiollista
- Mutta jos käyntitiheys alkaa mennä alle viiden minuutin, on aika soittaa kaverille, lähteä puistoon tai vaikka tanssia. Silloin on tylsää ja yksinäistä, eikä se kännykkä todellakaan siltä pelasta.
- Viikkoihin on suunniteltava enemmän sosiaalista kanssakäymistä. Hiekkalaatikoita ja avoimia perhekerhoja säännöllistettävä.
- Hiekkalaatikolla kännykkä saa pysyä taskussa (tähän tulee kohta luontainen säätilarajoite), pakota muut äidit juttelemaan.
- Voisi ehkä olla aika miettiä sitä töihinpaluuta.
Kaiken kaikkiaan ihan kiva paasto, voin suositella. Nyt maha turvottaa lohtuherkuista sen verran, että seuraavaksi taitaa olla aika tehdä sokeripaasto. Yh tätä pulladieettiä.
