Elämä eskarilaisen kanssa on välillä aika vaativaa. Kuusivuotiaan sisällä pyörii hurja tunnetornado, joka saa sen välillä ihan solmuun. On päiviä, jolloin kaikki on tosi ihanaa ja hyvin, sitten on päiviä kun kaikki menee alusta asti vaan jotenkin väärin.
Talossa on välillä minikokoinen teini. Se murisee (korkeintaan), sille ei saa puhua ja se raivostuu kaikelle ympärillä olevalleen. Jos siltä kysyy mikä vaivaa, se huutaa takaisin ”no kun mä en tiedä!”.
Ymmärtäähän sen, on varmaan aika raivostuttavaa olla kiukkuinen ilman että edes itse tietää miksi. Pystyn samaistumaan. Ja sitähän minä teen päivästä toiseen, samaistun. Kerron, minkä tunteen uskon siellä sisällä tällä kertaa olevan, selitän että mullekin käy joskus noin, pohdin ääneen keinoja, jolla siitä tunteesta voisi päästä yli.
Verhon taakse piiloutunut eskarilainen vastaa näihin edelleen huutamalla ”ÄÄÄ!” ja minä koen onnistuneeni koska sain sentään lähestyä tätä kyyristelevää tiikeriä.
Valehtelisin, jos väittäisin että homma on hallussa. Useimpina päivinä mietin, missä helvetissä se vanhemmuuden opas olikaan, voisiko joku kertoa miten tätä pitäisi tehdä? Tietämättä mikä on oikein minä kuuntelen, sanoitan, rajoitan, otan syliin ja ymmärrän. Kerron että on mun tehtävä auttaa selviytymään tästä myrskystä, mutta että tarvitsen siihen toisenkin apua.
Joinain päivinä tuntuu että teen kaiken väärin, tai jos en teekään, en jaksa tätä enää montaa päivää. Enkä jaksakaan. Silloin minäkin menen verhon taakse piiloon ja huudan ”ÄÄÄ!”. Pyöritän silmiä ja nalkutan sarkastisesti takaisin.
Aika usein täällä pyydellään puolin ja toisin anteeksi.
Sitten tulee sellaisia hetkiä kuin tämä lauantainen aamu. Kahden erossa vietetyn illan jälkeen pieni iso eskarilainen kapuaa hymy korvissa sänkyyn ja ilmoittaa että on ollut kova ikävä. Halitaan pitkään.
Samalla kuulen tarhassa jaetusta kotitehtävästä. Siinä pyydettiin ottamaan kuva kotoa ”sellaisesta paikasta, missä tunnet itsesi turvalliseksi, mukavaksi ja hyväksi eli kuvaa lempipaikkasi kotona”.
Tiedättekö mitä tuo tunnesmoothie oli valinnut paikakseen?
”Äidin syli. Se on semmoinen paikka, että sinne voi myös kuvitella itsensä jos on jossain muualla pahassa paikassa.”
Myönnän, itkin. Onnesta. On tässä kuitenkin jotain tehty oikein.