Ihan kohta on se päivä, jolloin on yhtäkkiä niin lämmintä auringossa, että tarvii aurinkolaseja ja voisi melkein ottaa takin pois ja tekee vaan mieli toistella ”ai että!”. (Sinä päivänä mä jaan uudestaan mun ai että – videon, ja tiedätte mitä tarkoitan.)
Ai että – päivänä sitä vaan on niin onnellinen niin helposti!
Tää on se hetki vuodesta, kun kaikki hyvä on vielä edessä. Siksi kevät on mulle niin rakas. Tietää, että mennään tavallaan koko ajan kohti parempaa, eikä vielä pitkään aikaan tarvitse edes miettiä seuraavaa syksyä ja etenkään sitä megapitkää talvea.
Viimeistään juhannuksena paras aika on jo ohi, kun joku taulapää tulee heti muistuttamaan, että tästä ne päivät sitten taas lyhenee, niin.
Keväällä olen aina tosi onnellinen ja siltä tuntuu nytkin. Arki tuntuu vaan erinomaiselta kaiken kaikkiaan. Onko se sitten oikeasti meidän elämän hyvä tilanne nyt, vai myös kevät, väliäkö sillä.
Oon kuitenkin miettinyt paljon sitä, miksi suomalaiset on tutkimusten mukaan maailman onnellisin kansa, nyt jo kahdeksatta vuotta.
Omalla kohdalla se ainakin tulee siitä, että tulen tosi pienistä asioista iloiseksi. Mm näistä:
- Siitä, kun astianpesukone täyttyy oikein sopivasti.
- Siitä, kun kuivausrummusta tulee vai isoja asioita, eikä pientä silppua.
- Siitä, kun lapsi syö.
- Siitä, kun joku vaate istuu tosi hyvin – siis mukavasti.
- Siitä, kun katu on ekaa kertaa kuiva talven jäljiltä ja lenkkitossu kulkee kevyesti.
- Siitä, kun aurinko ekaa kertaa tuntuu iholla asti, lämmittäen.
- Siitä, kun joku huonekasvi pitkän hiljaiselon jälkeen puskee uuden lehden!
- Siitä, kun kolmevuotiaan iho on aamulla pehmeä, lämmin ja tahmaton – sen ainoan kerran tulevan päivän aikana.
Varmasti muuallakin maailmassa ollaan näistä onnellisia, mutta jotenkin ajattelen, että meillä Suomessa on vielä sellainen ihana vaatimattomuus olemassa. Edelleen valtaosa meistä ehkä ajattelee, että se kun on katto pään päällä ja riittävästi ruokaa niin asiat on hyvin. Ei tarvitse kurkottaa tähtiin tai minkään olla niin ihmeelllistä, vallan hyvä tämä tässä.
Voiko vaikkapa se amerikkalainen unelma tehdä tyytymisestä vaikeaa? Jos siellä tyypit yrittää tehdä elämästään useammin menestynyttä, huikeaa parasta mahdollista ja uskomatonta? Jos se johtaisi jatkuvaan nälkään, vertailuun ja vaikeuteen tyytyä kaurapuuroon ja Sohvaperunoihin?
En tiedä! Enkä aio todellakaan kaivaa nyt mitään tutkimuksia aiheesta, vaan olen onnellinen siitä, että tekee mieli ajatella jotakin asiaa, kirjoittaa siitä ja pohtia ilman mitään tarkoitusperiä.
Oletteko te koskaan miettinyt sitä, mistä oma onnellisuus koostuu? Tietysti arjen on oltava turvattua ja kohdillaan esimerkiksi taloudellisesti, mutta sen jälkeen jää vielä aika paljon palasia, mitä asetella eri tavalla onnea varten.
Tuleeko se onnen tunne jostain omasta jutusta vai muista ihmisistä? Olosuhteista, säästä tai ruoasta? Vai oletko onnellinen ihan vain herätessäsi tyhjänä tauluna, ilman, että mitään on vielä tapahtunut?
Mä luulen, että parhaimmillani olen tosi hyvä olemaan onnellinen, mutta usein sorrun elämään tulevaa ja miettimään, mitä on kalenterissa ensi viikolla. Ihan en ehkä osaa olla onnellinen vain herätessä, taidan sitoa ne omat fiilikset kuitenkin johonkin tekemiseen.
Siitä olisi kiva pyristellä eroon ja päästä vielä enemmän kiiinni siihen, että on vain onnellinen koska on.
Tästä piti tulla juttu meidän viikon touhuista, mutta koska sitä aloittaessani ajattelin vain sitä, miten onnellinen olen nyt tässä kevätauringossa, tästä tuli nyt syväsukellus onneen.
ps. Jollain oli teoria, että ihminen pitää eniten siitä vuodenajasta, kun on itse syntynyt. Tiedä siitä sitten, mutta miten sattuikaan, mulla on kuuden päivän päästä synttärit!
