Kävimme kääntymässä Turussa, ”auttamassa”’rakkaita ystäviämme uuden talonpuolikkaansa remontoinnissa. Apumme rajoittui ehkä huonoihin vitseihin ja hyvään remppakaljan tuhoamisprosenttiin, mutta sainpa sentään nähdä ihania ystäviä ja vielä ihanampaa kummipoikaani. Niin ja sain myös keskivahvan isommanasunnonkuumeen.
On se nyt saakeli. Että ihminen ihan tyytyväisenä (muka) elää kodissa, jossa eteinen on neliön kokoinen kuramatto, lastenhuone huonon vaatehuoneen kokoinen komero ja vessoja on vain yksi vaikka peppuja neljä. Kun mitä ilmeisemmin sitä voisi elää myös kodissa isolla koolla, sellaisessa jossa on oma kaappi kierrätettäville asioille (!), erillinen kodinhoitohuone (!) ja pienen yksiön kokoinen keittiö (!!!).
Pakotin itseni ajattelemaan negatiivisen kautta positiivisesti: että olisipa näissä kymmenissä keittiön kaapeissa kyllä pestävää. Jos siis joskus siivoaisin. Ja minkähänlainen kaaos meillä sitten oikein olisi, kolmessa kerroksessa ja tuplamäärässä neliöitä? Niitä hiton nukkeja olis varmaan aivan joka helvetin nurkassa. Ja lumityöt ja, tota, vaikka sitten sähkölaskut.
Kun tänään palaan omaan kotoisaan kaaokseemme on pakko ajatella realiteetteja: me emme asu Turussa. Jos muutamme tästä isompaan, joudumme vähintään lähiöön, pahimmillaan eri kaupunkiin. Ei kävelyä Stokkalle tai Kaivarin rantaan, ei sataa kuppilaa kodin vieressä, ei raivostuttavaa autopaikkajahtia, ei jatkuvaa hälinää, meteliä, elämää. Ei nykyistä päiväkotia, ei yli kolmemetrisiä huoneita. Ei mitään siitä kaikesta, jota rakastamme.
Ehkä me ollaan tässä vielä toiset neljä vuotta. Vähennetään tavaraa ja opitaan vähän siistimmiksi. Kasvatetaan pääomaa ja odotetaan että kypsyminen ahtauteen ja sykkeeseen on maksimissaan.
Siihen asti voidaan aina käydä pienellä ulkomaanmatkalla Suomen Turussa, Kodissa jossa on meille oma huone ja kylppäri sekä käydä vähän ”kapiksella” juomassa hyvää olutta ja ihmettelemässä paikallista kieltä.
Tai sitten voin lotota.