Kauan yli uniajan, lastenhuoneesta raikaa kantelu: ”Äiti, Kakkonen seisoo taas”.
Siellähän se, yksi käsi huolettomasti sängyn laidalla ja kaksi jäykäksi kipsattua jalkaa tukevasti lattialla. Joogamaisen leveässä haara-asennossa. Kasvoilla vähän sekava ilme, joka on samaan aikaan vähän peloissaan, pikkuisen uhmakas, sekä aivan helvetin ylpeä ja onnellinen.
Minä yritän pitää pokerin. Ei naurata ei. Mies kipataan takaisin sänkyyn, jäykkänä lankkuna suoraan selälleen. Palaan olkkariin leveästi hymyillen. Kohta se kävelee taas.
Sitten pettää pokka. Lastenhuoneesta kuuluu lievää ähinää ja vaimea tumahdus.
Kokeilen onneani: ”Kakkonen, oletko sä sängyssä?”
Kirkkaan rauhallisella äänellä toteaa hän, tuo rehellisyyden perikuva: ”en ole.”
Eihän siinä voi muuta kuin nauraa (ja ilmeisesti myös kuvata).
