Ja kas näin, yhden suonikohjuja etsivän minuutin aikana olin palannut siihen: tilaan, jossa ei muka kehtaa pitää jalkojaan esillä ilman tarvittavaa helmanmittaa tai vähintään erittäin hyviä sukkahousuja. Yritin kyllä, kovasti ja tietoisesti. Seuraavanakin päivänä oli nähkääs lämmin kesäpäivä, joten kaivoin kaapista mekon töihin. Tuijotin sukkahousuja hetken ja päätin kypsästi, etteivät ne kalkkunat ikinä rusketukaan, jos ei niille näytä aurinkoa. Vakuuttelin itselleni että joka kevät on tämä tuskan päivä, kerran (tai neljä) se vain kirpaisee.
Vedin mekon päälle ja korkkarit jalkaan, hymyilin peilikuvalle ja kannoin itseni ylpeydellä lounaalle.
Lounaan jälkeen kannoin itseni ihan yhtä ylpeän näköisesti takaisin kotiin ja vaihdoin päälle löysät kesähousut. En pystynyt. Lounaalla oli ihan kamalaa. Tuntui, että kaikki tuijottivat valkoisia koipiani. Tuntui, että jokainen askel sai selluliittikuplat hölskymään. Tuntui, että auringossa minulle paisui yhtäkkiä rantakäärmeen kokoinen suonikohju. Hitto, tuntui suunnilleen siltä että kuiva ihoni hilseili maahan.
Jo työmatkalla alkoi vituttaa. Mistä tämä oikein tuli? Okei, jalkani ovat ehkä kaksi senttiä leveämmät kuin puoli vuotta sitten. Tai vaikka viisi, mutta mitä väliä? Jos vain mallijaloilla on ok olla ulkona, on aika isolla osaa naisia tulossa tosi kuuma kesä. Miksi hitossa en voi olla ihan tyytyväinen näihin koipiini? Eivät ne nyt millään mitalla täydelliset ole, mutta mitä sitten?
 |
| ”Great legs” kuvahaku. En kyllä löydä omaa sarjaani, löydätkö sinä omat koipesi tuolta? |
Ei ne sortseissa kulkevat miehetkään aina mitään Brad Pittejä ole (ja silläkin oli kuulemma pohjestuntti elokuvassa 300, koska omat olivat liian ruikut). Vaan eipä niitä näytä haittavaan.
On ihan kamalaa, että muutaman kilon lihominen saa minut (meidät?) sellaiseksi, etten edes yksin saunassa pysty rentoutumaan. Vedän mahaa sisään ja etsin asennon, jossa reidet näyttävät edes vähän paremmilta. Tämän oman surkeuteni vielä kestäisin, mutta sitten on olemassa se tässä kohtaa ikävä fakta, että minulla on tytär. Millä ihmeellä saan sille ikinä opetettua että elämä on muutakin kuin ulkonäköä? Ja ettei hyvää ulkonäköä ole pelkästään se koon 34 mallikuva?
Tämä teksti on itseäni ärsyttävä, liian tuttuja ajatuksia täynnä ja ylipäänsä yksi iso klisee. Haluaisin voida edes päättää sen johonkin ylvääseen “naiset, olkaa itsestänne ylpeitä, niin minäkin aion olla”, ja lanseerata jonkun My Tremendous Thunder Thighs haasteen. Sen sijaan aion hakea lisää suklaata, pukea ensi viikolla taas sukkahousut, ostaa pidempiä helmoja ja jatkaa hyvin alkanutta teeskentelyä tyttäreni edessä. Korjatkoon se seuraava sukupolvi tämän.