Poika seisoo edessäni rullaportaissa. Jalassa ehkä koon 31 tennarit, päälle laskeutuu ihan oikean kokoiset lasten housut. Puhtaat ja trendikkäät. Päällä pehmeä huppari, kaulassa yllättävän raskaan oloinen hopeakoru. Paksu, vähän kihara tukka johon on tehty trimmerillä kaksi raitaa sivuun. Hätkähdän omista ajatuksistani. Hetkinen, hänhän seisoo siinä ihan yksin.
Onko hän sittenkin aikuinen? Ehkä lyhytkasvuinen? Katseeni liikkuu rullaportaan kaiteeseen nojaavaan käteen. Ei, kyllä tämä on lapsi. Ehkä viisivuotias, voi olla jo kuusikin. Vielä pulleat sormet nypeltävät ympäristöään tutulla tavalla omaa ihoa ja rullaportasta tunnustellen. Kerää kaikki pöpöt, mietin. Hänkin minun laillani selvästi ajatuksissaan, poika toimii vielä lapsenomaisesti pöpöistä ja muusta maailmasta välittämättä. Miettii jotakin ihan omaansa. Aivan selvästi lapsi.
Pieni vaihtaa asentoa vähän kyllästyneen näköisenä ja alan katsella ympärilleni. Kenen kanssa hän on? Ei kai yksin? Vaikka poika on siisti ja selvästi kokenut näissä rullaportaissa, ei noin pieni voi olla yksin Kampissa. Viisi askelta ylempänä poikaakin kyllästyneemmän oloinen aikuinen mies katsahtaa taaksepäin.
Raskaampaa hopeakorua kantava pää kääntyy takaisin omaan tylsyyteensä. Katseensa sivusi minua alle sekunnin ja poikaa ei ollenkaan, mutta ymmärrän. Isä.
Rullaportaat päättyy ja isä näyttää hetken siltä että aikoo varmistaa miten poika pääsee portaista pois. Hän ei kuitenkaan jaksa kääntää päätä kokonaan. Näen heti itseni samassa tilanteessa. No ni, valmiina. Än, yy, tee – rakas, keskity – nyt. Pienet sormet pitää meidän perheessä herättää poistumaan turvallisesti.
Edelläni portaista poistuva poika pärjää itse, on selvästi tehnyt niin kymmeniä kertoja.
En voi itselleni mitään, isän välinpitämättömyys pakottaa tarkistamaan. Seuraan tyyppejä. Isä ylittää Kampin metroasemaa reunustavat kolme bussikaistaa kertaakaan puhumatta, katse edelleen tylsistyneenä määränpäähäänsä lukittuna. Poika lompsii perässä sivuilleen katsomatta.
Bussi toisensa jälkeen kääntyy renkaitaan vasten niiaten pysäkeille, eivät onneksi yksikään samaan tahtiin kaksikon kanssa. Isä katoaa jonnekin Autotaloon, poika jää hetkeksi pyörimään katulampun tolpan ympärille. Lapsi löytää leikkipaikan vaikka keskeltä kaupunkia.
Juuri ennen kuin päätän lähteä pojan luo ja varmistaa, että hän todella on tuon aikuisen seurassa, poika lysähtää pois leikistään kuin olisi muistanut oman todellisuutensa, ja astuu isänsä perään Kelan ovesta.
Palaan taas omaan reittiin ja päässä surraa. Ei kai tämä nyt ollut ihan ok. Miten noin pieni voi olla noin yksin?
Hänen elämässään ei ainakaan tämä aamuna ollut lainkaan iloa, leikkiä, tunneta. Harmaata asiointia vain välinpitämättömän aikuisen kanssa.
Onko heillä elämässä suuria vaikeuksia vai olivatko he riidelleet? Ei lapselle vedetä mykkäkoulua. Oliko tämä väläys huonosta vanhemmuudesta vai olemattomasta isäsuhteesta? Mikä saa kohtelemaan pientä lasta kuin ilmaa, tarpeetonta taakkaa joka nyt vain seuraa mukana?
Minun lapseni ovat hemmoteltuja, he saavat leikkiä aamusta iltaan. Voiko tuohon poikaan enää liimata lapsen intoa vai onko se jo mennyt? Kutittaakohan häntä koskaan kukaan iltaisin mahasta?
Hemmetti että voikin yksi random kohtaaminen pysäyttää. Istun omaan bussiini. Yritän kaivaa oudolla tavalla masentavasta episodista jonkin opetuksen.
Päätän opettaa lapsilleni kykyä nähdä oman maailmansa yli; empatiaa, jolla erilaisten perheiden elämää voisi ymmärtää sekä sellaista kiukkua, jolla maailman epäoikeudenmukaisuutta saadaan vähennettyä.
Käykö teille koskaan näin, että joku ihan pieni ja ehkä olematon asia saa ajatukset pyörimään ihan hulluna?
Ehkä tuijotan jatkossa vain kännykkää niin kuin yleensä.