Ykkösellä on ollut tänään selkeästi verbaalipäivä. Varmasti johtuu siitä että saimme viettää peräti kuusi tuntia ihan keskenämme, ilman Insinööriä. Mulla on varmaan sellainen stimuloiva vaikutus.
Mutta on sitä hurjaa seurata. Kun lapsi katsoo sinua ihan hiljaa, ehkä huuliaan vähän liikuttaen, ja suorastaan näet miten siellä aivoissa vilisee: kirjaimet ja äänteet löytää toisensa, merkitykset kohteensa ja sanat lauseensa. Mutta ihan ei vielä ulos asti pääse.
Paljon tuli kuitenkin tänäänkin uusia juttuja, kuten jo vähän pidempiä sanoja; ”ulkona” ja ”hiekkakakku”. Ylipäänsä voimme selkeästi nykyään kommunikoida. Vastaukset ”joo” ja ”ei” tulee ihan loogisiin kohtiin (kuten ”ei en todellakaan tule juuri nyt syliin vaikka päähän sattuu lyötyäni sitä lattiaan kun takkia ei saatu heti päälle”) ja se tekee ne asiat mitä siltä pyytää. Siis silloin kun huvittaa. Jännä fiilis kun puolentoista melko yksinäisen vuoden jälkeen täällä asuukin joku, josta on melkein jopa seuraa.
Päivän kohokohtana sieltä tapailevasta suusta tuli myös jotain joka kuulosti epäilyttävän paljon perisuomalaiselta sananlaskulta: ”voi vittu”. Päätin olla kuulematta sitä.