Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Baby blues eli kun synnytyksen jälkeen ahdistaa (vaikka kotona onkin ihanaa)

Olemme olleet vauvan kanssa (vauva! meillä on vauvvvvva!) kotona nyt kaksi kokonaista päivää. Tänä aamuna kaikki on hyvin: vauva nukkui yöllä levollisesti ja heräsi säntillisesti noin kolmen tunnin välein syömään ja teki sen ilman ylimääräistä härväystä. Minä sain nukuttua imetysten väleissä ja heräsin aivan uutena ihmisenä.

Eilinen ei nimittäin ollut helppo, kuten ei ollut kotiutumispäiväkään. Tiesin sitä odottaa mutta kyllä se silti kurjaa oli. Minulle, kuten monelle muulle, tulee maidonnousun kanssa tulevien imetyshormoniaaltojen mukana erittäin napakka ahdistuksen aalto. Baby Blues:iksi sitä joskus kutsutaan, mutta ällistyttävän harva uusi äiti siitä silti tietää.

Kirjoitin siitä jo Kakkosen aikana: 

”Se [ääni päässäni] kuiskutteli: muistatko, tästä alkaa taas se ettet ikinä tiedä mikä sillä on vialla? Ei se rauhoittunut rinnallekaan, eikä syliin, ethän sä osaakaan tätä!”

Jep, tuttu kaveri. Jäätävä ahdistus joka syntyy ilman syytä, ja tulee päälle kovalla voimalla. Minulla se kulminoituu usein juuri kotiin paluun hetkeen, jossa muutos tuttuun ja turvalliseen sairaalaympäristöön hoitajineen pelottaa.

Täällähän ei ole mikään valmiina, meillä ei ole vielä edes sitä korisänkyä. Mihin tämä vauva lasketaan täällä kotona? Miten sen vaipat vaihdetaan täällä? Miten yö menee? Selviämmekö tästä koskaan? ja niin edespäin. Ajatuksia jotka eivät ole edes tietoisia vaan vellovat vaan siellä jossain ja aiheuttavat itkuisuutta, epätoivoa tai fyysisiä oireita.

Tällä kierroksella sain erityisesti fyysiset oireet osakseni. Itkin vähän, toki, mutta erityisesti voin huonosti fyysisesti. Rinnassa tykytti, hengitys oli pinnallista ja levolle asettuessa aiottu rauhoittuminen muuttui paniikiksi. Silmissä heitti, pyörrytti ja oli yleisesti huono olo – kaikki tutut paniikkikohtauksen oireet, jatkuvana. Siihen päälle ensimmäisen yön jännitys vaikeine imetyksineen, joka veti hartiani niin jumiin että keskiviikkona alkoi migreeni jota en edes ensin tajunnut.

Vaikka tiesin homman johtuvan hormoneista, keskiviikkoiltana alkoi huolettaa oikeasti kun olo oli niin kamalan huono. Mittasin verenpaineen: 148 / 93. Holy shit, onko mulla alkanut synnytyksestä raskausmyrkytys niin kuin Ykkösen kanssa?

Naistenklinikan päivystyksen avulla tajusin syödä kunnolla särkkäreitä päänsärkyyn, levätä ja ottaa vielä betasalpaajankin tykytysten poistamiseksi. Ja kas, muutama tunti myöhemmin paineet palautuivat normaaliin 107 / 70 tasolleni.

Miettikää, mikä vaikutus hormoneilla. Että sitä voi ihminen nostaa itselleen korkean verenpaineen pariksi päiväksi vain sen takia että yhdelle kolmen kilon hauelle tuotetaan ruokaa! Kaikista häkellyttävintä on kuitenkin se, että kun kerroin tästä lyhyesti Instan puolella, sain lukemattomia viestejä joissa ihmiset kertoivat vasta nyt ymmärtävänsä omat vastaavat fiilikset.

Vedän johtopäätöksen että tästä ei puhuta lainkaan tarpeeksi synnärillä. Olisi äärimmäisen hyvä kertoa tuoreelle äidille että hei sulla saattaa tulla tosi kurja olo parin päivän sisällä, mutta älä pelästy se menee ohi. No minä kerron nyt sen teille! Toivottavasti auttaa jotakuta toista.

Vaikka tämä imetyksen alku on taas ollut hurja, kotiutuminen on ollut ihanaa. Lapset ovat olleet isoksi avuksi ja tulokkaasta innoissaan, vaikka mukana on ollut myös yöllisiä jutteluja siitä, unohdetaanko meidät isommat nyt jonnekin kun on tämä vauva.

Itse olen elänyt mustien aaltojen lisäksi hetkiä, jotka ovat moninkertaisesti parempia kuin mitkään tähän asti elämässä kokemani:

kun nousen levolta ja löydän isot lapset ja insinöörin ulkoa sulkapallopeleistä ja vauvan vieressä vaunuissa ensimmäistä kertaa ulkona nukkumassa.

kun istumme pullalla kaikki viisi iltayhdeksältä ulkona terassilla lempeässä iltatuulessa ja kuuntelemme hiljaa metsän huminaa – myös Kolmonen kaikessa viisaudessaan.

kun Ykkönen saa levottoman vauvan rauhoittumaan syliinsä ja röyhtäisemään ensimmäistä kertaa.

Pieniä hetkiä pitkin päivää jotka saavat hormoninaisen kyyneliin. Itkinpä sitäkin yhtenä hetkenä kun kuulin vauvan nimen taas ääneen lausuttuna – se on niin täydellinen.

Huh hormoneja. Ne ovat tärkeitä ja tekevät tehtävänsä, mutta onneksi ovat kuitenkin nyt tasaantumaan päin ja uskallan sanoa akuutin 72h baby bluesin olevan takana.

Ja nyt kun en enää pelkää kuolevani raskausmyrkytykseen, huolehdi siitä eksyykö Kakkonen roolissaan kaiken tämän uuden keskellä, vaani maanisesti rintatulehdusta (ja ne jalkapallotkin alkaa toimia) tai mieti ylipäänsä oliko tämä sittenkin huono idea, olen valmis elämään sen – elämäni parhaan kesän.