Apua, taas se on hurahtanut; viikko ja viikonloppukin kohta. Eikä täällä näy pihaustakaan. Pahoittelen! Koska asiaa on liikaa eikä kuitenkaan oikeastaan ollenkaan, kopioin tässä ihanan juoksukollegani Lydaksen mallin, jonka avulla saan edes jotain teille kirjoitettua.
Tässä siis epämääräinen joukko ajatuksia, tapahtumia ja kuvia:
***
Ykkösestä
Luulin ennen, että uhmaikä tarkoittaa sellaista makaronia kaupan lattialla ja itkupotkuraivaria haalarin välittömässä läheisyydessä. Vaikka toki sitäkin tapahtuu, paljon yleisempää tuntuu olevan tämä kiusa se on pienikin kiusa – lähestymistapa, jossa äiti saatetaan raivon partaalle ihan vain säännönmukaisella kuuroudella. Saattaa johtaa tilanteisiin, jossa selkäkipuinen äiti menettää hermonsa ravintolassa ja kiskaisee seitsemättä pyyntöä ”kuulemattoman” lapsen väkisin ylös lattialta. Ja lapsi saattaa tajuta, että se siinä hytäkässä isin polvea hipaissut pää saikin varmaan ihan kauhean tällin ja että ravintolassa on hyvä huutaa ”au au au äiti satutti” maksimiefektin aikaansaamiseksi.
Toisaalta tämä sama lapsi osaa olla aivan kamalan ihana, hirvittävän valloittava. On ihan maailman parasta olla vihdoin se tyyppi, joka tulee kotiin ja saa kuunnella ensimmäiset viisi minuuttia kuluneen päivän yksityiskohtaista selostusta. ”Me käytiin puistossa! Me öö, öö, öö, öö, kaupassa leipää! Oli kova ääni!”. Mahtavaa.
Kakkosesta
Se oppi kaivamaan nenää. Istui syöttötuolissa ja sormi osui johonkin jännään. Heitti sen sinne uudestaan, ja uudestaan. Hymy muuttui leveämmäksi samaan tahtiin kun sormi upposi syvemmälle. Sitten se hävitti sen ja sormi alkoikin osua silmäkulmaan. Hämmennyksen saattoi nähdä kasvoilta: mihin se meni, tässä oli just jotain jännää? Etsittyään vielä hetken korvasta ja uudestaan silmästä, löysi sormi taas tiensä sinne juuri sopivan kokoiseen koloon.
On se oppinut muitakin tärkeitä taitoja, kuten kiiruhtamaan kikattaen karkuun, kun tekee jotain kiellettyä ja saa vihdoin äidin sen huomaamaankin. Sanapuolella alkaa erottua ainakin yritys sanoa ”näin!”, ”näytä” ja ”kato”. Selkeä logiikka ainakin.
Meille on myös kerrottu, että tuonne pieneen suuhun on ilmestynyt poskihammas, toinenkin kuulemma jo tulossa. Hammashoitaja sen löysi, siinä pakollisessa vuoden ”tarkistuksessa”. No hyvä että joku huomasi.
Urheilusta (Rangasta)
Nyt sen jo uskaltaa sanoa; minä harrastan liikkumista, säännöllisesti. Jopa näinä pahoina selkäviikkoina, kun aamuisin ei saa jalkaa ylös, liikuntakertoja tulee helposti mittariin kaksi tai jopa enemmän. Ja se juokseminen! Se peruskestävyys! Aivan mieletöntä. Käytiin eilen testaamassa, jaksaako kymppiä edes juosta. Jossain päälle tunnin kohdalla katsoin kelloa ja naureskelin kun meno oli niin älyttömän mukavaa. Askel oli kevyt, nauru herkässä ja polku kaunis. Niveltenkin kipu oli alkupuolen jälkeen helpottanut, joten oli vain pakko todeta, että tämä hyvä meno johtuu vain rauhallisesta alusta, ja niistä alhaisista sykkeistä. Ihan samaa mieltä olin lenkin viimeisellä kilometrillä, kun vedin melkein niin kovaa kun pystyin, ja se tuntui vain hyvältä. Sen kilometrin jälkeen mittarissa olikin 12km (!!!), ja voin ylpeänä merkata tämän pikkuhölköttelyn numero neljäksi listaan ”yli tunnin kestäneet juoksulenkit”. Siis koko elämäni aikana.
Huomenna on muuten Mutsien Kympin toinen juoksukoulu, maltan tuskin odottaa! Jo senkin takia, että sieltä tulee terveisiä sposorilta hienon Sigg-juomapullon muodossa.
Töistä
Ne on kivoja. Mutta silti vähän reklamoin, että työt alkoi kahdella jo alkaneella projektilla, joissa kummassakin on sekä poikkeuksellinen työskentelytapa että aivan poikkeuksellisen lyhyt aikataulu. Tottakai niissä on myös samat deadlinet. Johtaa siihen, että soitin jo tänä perjantaina ensimmäisen ”mä joudun olee tänään vähän pidempään” puhelun ja pääsin vasta kuudelta kotiin. Tätä pientä stressikerrointa lukuunottamatta olen aika liekeissä töiden tekemisestä. Se taksamittari tosin raksuttaa ihan liikaa, ja lasten luota poissavietetty aika ei oikein saa innostamaan esim. urheiluun vielä siihen päälle.
Kodista
Saatiin talvikamppeet vihdoin heitettyä vintille, ja täällä on aika ihanaa. Tämä viikonloppu on kulunut poissa koneelta ja tiukasti puuhissa, kuten leipomisessa ja silittämisessä jota teen ehkä kerran vuodessa. Voin lämpimästi suositella, olo on paljon virkeämpi kuin konetta nakutellen. Kun joku vielä ne ikkunat pesisi…
Hankinnoista
Ostettiin tosiaan kamalan kalliit lastenvaunut. Tai siis juoksurattaat, tai siis pyörän perävaunut. Tämä investointi
on jo nyt maksanut itsensä takaisin koko perheen yhteisenä lenkkeily- ja pyöräilyaikana. Hieman kivaa kun voi mennä lauantaipäivän auringonpaisteessa yhdessä lenkille. Halpaa parisuhdeterapiaa siis oikeastaan.
Samalle keväiselle osastolle kuuluu seuraava isompi hankinta, kun Ykköselle ja Kakkoselle pitäisi saada jotkut menopelit kesäksi. Okei, tuo vasta kävelemään oppinut kuolakone ei varmaan vielä mitään välineistöä kaipaa (tai kyllä se näköjään skeittilautaa kaipaa, mutta veikkaan ettei se ajatus oikein vielä kanna käytännössä), mutta Ykköselle olisi kiva saada potkupyörä. Harmi vaan se keksi haluta polkimet, eikä suostu edes kokeilemaan mitään vauvojen juttuja, koska ”haluu polkimet”. Mepä taas uskomme, ettei niiden polkimien kanssa menosta tule yhtään mitään. Ideoita?
Muut kevään hankinnat onkin jo melkein check, kun puuttuva vauvan pelastusliivi löydettiin kadulta. Ekologista vai ällöttävää? Syksyn hankintalistalle on muuten laitettava Reiman* tulevan syksymalliston ”ulkoilulegginsit”, joita pääsin ihastelemaan tällä viikolla. Ihan mahtavaa, kaupunkikelpoiset mutta vähän remuamista kestävät pökät!
 |
| Hyvä Reima! |
 |
| Toiset nukkuu, toiset pyöräilee. |
Blogista