Vihaan jostain syystä toistoa.* Olen varmaan vaan liian kärsimätön luonne siihen. Maiseman pitää vaihtua, kirjan edetä ja puheen kuulua ensimmäisellä kerralla. Etenkin tuo viimeinen on elämääni vaikeuttava seikka, eritoten yhdistettynä siihen faktaan että puhun itse aivan sairaan nopeasti ja (väitetysti) epäselvästi. Joudun siis usein tilanteeseen, jossa mua pyydetään toistamaan juuri sanomani. Yksi toistokerta menee vielä jotenkin. Toinen on jo vaikea. Sosiaalisesta olosuhteesta riippuen joko huudan sanomani tai sihisen kiristettyjen hampaiden välistä. Kolmatta toistoa ei muuten tule. Silloin tiuskaisen mumisten että ”no ei ollut niin tärkeää” ja jos siitä ei saa selvää, ei voi jälkikäteen syyttää minua hampaanjäljistä käsissään.
Onneksi olen sentään oppinut tämänkin piirteen itsessäni ja voin sen näin kypsänä aikuisena hyväksyä. Eli hakeutua vain ihmisten pariin jotka aina ymmärtää ja kuulee kerrasta. Olen oppinut myös vanhemmuudesta. Ainakin sen että lapset haistaa, löytää ja hyödyntää juuri niitä sinun ärsykenappejasi. Minä en kestä viivyttelyä, jaagaamista ja toistoa. Niinpä lapseni harrastavat sangen aktiviisten ja omalla tavallaan etenevien itkupotkuraivareiden sijaan italialaista lakkoa ja täydellistä kuuroutta.
Kakkonen, tuo haastajista paras, on tietysti vienyt tämänkin asian ihan omiin sfääreihinsä. Sen lisäksi, että sille saa sanoa keskimäärin neljätoista kertaa yksinkertaisetkin käskyt (”laita housut jalkaan”, ”laita sakset alas” ja ”älä tunge sitä leivinjauhoa suuhun nyt yhtään enempää”), se on itsekin aivan jäätävä jankuttaja. Ei se sitä varmaan tahallaan tee, mutta sillä on sellainen metodi että jos joku ei vastaa sinulle, kysy uudestaan, väsymättä. Kokeile vaikka vähän kovempaa. Niinpä kotona on varsin usein päällä tämänkaltainen dialogi:
Toisto ei jää suinkaan puheen tasolle. Spotifyn replay nappi olisi parasta, mitä Kakkonen tietäisi, jos se tietäisi siitä. Vaatteet voisi olla joka päivä samat. Lautanen menee aina samaan kohtaan ja pyyhe heitettäisiin joka kerta lattialle jos se sinne kerran tippui. Ymmärtänette.
Olen vähän miettinyt. Kun se kerran tykkään niin kovasti CD:istä ja niiden laittamisesta mankkaan (eh, samat levyt aina, tietysti), niin mitä jos tekisin sille ihan oman CD:n? Laittaisin sen nimeksi ”näin paljon äiti sinua rakastaa” ja sitten nauhoittaisin sinne parin tunnin verran kamaa. Toistaisin joka kolmannen jutun jälkeen että olet ihana pikkumies, äiti rakastaa sua kovasti, ja muut välit täyttäisin hiljaisella asennekasvatuksella. Voisin samalla korjata sen elämästä pari epäkohtaa. Kuten: veden alla ei voi hengittää. Pissalla pitää käydä vaikka kävit jo eilen. Kylläpäs nukuit päikkärit tänään. Aika ennen päikkäreitä oli aamu, ei eilen. Pissalla pitää käydä vaikka kävit jo eilen, eikun siis aamulla. No? (vastauksena kestosuosikkiin ”arvaatko mitä äiti?”). Tosi hienoa kulta. Tule, nyt mennään.
Itseasiassa, riittäisi että CD:llä olisi tuo viimeinen sata kertaa. Olisin onnellinen.
*Nyt tuli muuten kaikkein aikojen ahaa-elämys. Tässä selvisi nimittäin nyt miksi en kestä salilla käymistä.