Kerroinkin jo, että joululomalla tein aika paljon töitä. Siihen nähden, että olin lomalla. Yllättäen sama meno olisi jatkunut eilen, mutta kas – Ykkönen heräsi silmät melkein kiinni muurautuneena. Menin siis aiotun pitkän työpäivän sijaan lääkärin kautta siis toimistolle, jotain muka tekemään, samalla kun matkassa (ja lahkeessa) roikkui yksi tablettitaapero. Työpäivän aikana sain ehkä pari meiliä lähtemään.
Tänään sen piti mennä tarhaan, mutta se pirulainen heräsikin toinen silmä rähmäisenä. Taas mennään. Insinööri oli kumpanakin päivänä auttamattoman estynyt, joten oli keksittävä jotain muuta. Aika ottaa puhelin kauniiseen käteen ja lähettää taivaalle turvaverkoston valosignaali. Teitä tarvitaan nyt!
Tämän päivän jälkeen voin taas huokaista, että onneksi meillä on se verkosto. Se ei nimittäin oikeasti koskaan petä. Tällä kertaa Ykkönen pääsi hurjan jännälle seikkailulle. Retkipäivä alkoi puolimatkan Shellistä, josta Ugi nappasi Ykkösen kyytiinsä ja vei suoraan toimistoneidiksi omalle toimistolleen, jossa myös Mummi on töissä. Siellä se rähmä- anteeksi tähtisilmä sitten leikki jotain muutaman tunnin, kunnes retki jatkui seuraavaan paikkaan: Kivan H-Tädin luo. Leikit jatkui siis Serkkutytön seurassa vielä iltapäivän ajan, kunnes minä lopulta hain paketin takaisin kotiin kahden tunnin puistoulkoilun jälkeen. Hoh, en ole ehkä ikinä itse pystynyt moiseen, varsinkaan sadekelillä! Go Täti!
Lopulta koko homma saatiin järjestymään kolmella puhelulla, ja kaikilla oli mahtava päivä. Amazing. Toinen vastaava Amazing-kertomus saataneen viikon kuluttua, kun kaksi pahaa aavistamatonta lastenlikkaa, nuo kaunistakin kauniimmat, mutta ah niin hyväuskoiset Gaga-leidit saapuvat vapauttamaan meidät Insinöörin kanssa kiipeilyretkelle kahdestaan. (Tiedättehän, sitä laatuaikaa. Sitä kaivataan.)
Voi rakas turvaverkkolaisemme, olette niin ihania. Aina te löydätte aikaa auttaa, siirrätte johtoryhmän palavereita ja peruutatte jumppatunteja. Uhraatte kotiaikaanne ja uskallatte keskelle kaaosta. Se merkitsee meille todella paljon. Haluan sanoa teille kaikille todella vielä yhden lihavan, julkisen kiitoksen: KIITOS. Sanomme vielä sitten livenä muutaman lisää! Ja sitten soitamme taas sen puhelun.
Mutta kyllä tämä laittaa taas vähän ajattelemaankin. Pärjäämisestä.
Väestöliiton blogissa kirjoitettiin ihan kivasti, että pitää lopettaa se pärjääminen. No, me ollaan ehkä lopetettu se ja pyydetään hoitajia silloin kun sille on tarve. Mutta entäs ne, joilla ei ole näin upeaa verkostoa? Miten ne, joita ei ole edes kahta säätäjää taloudessa valmiina perumaan työmenoja? Entä ne, joille työmenon peruuttaminen tarkoittaa myös tulojen peruuttamista? Ne, joilla isovanhemmat asuu satojen kilometrien päässä ja joiden ihanat ystävät eivät ole valmiita testaamaan lapsiperhe-elämää hetkeksi?
En ole ihan varma pitäisikö tässä tulla huono omatunto, vai nimenomaan ottaa apu kiitollisena vastaan ja turvautua siihen just niin paljon kun voi. Kun siihen kerran on mahdollisuus.