Näin, nyt on hommat työn alla. Blogi muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Erinäköiseksi vain pikkuhiljaa, koska nyt kello on liikaa ja Blogger on syvältä. Katsotaan johtaako osoitteenkin muutokseen. Sisältömuutos alkaa n y t, ainakin pääni sisällä jos ei muuta.
On aika mennä eteenpäin. Kiitos teille kaikista kommenteista, hurjan kiva kuulla että haluatte lukea ”mitä vain” (suosikkini oli ehkä Salkkareiden referointi :D), joten sitä tulee. Ihan mitä vaan.
Valeäiti on ollut alusta asti perheblogi. Vähän vahingossa, ja ainakin vahvasti jämähtäen. Kakkajutut lähti niin hyvin liikkeelle, etten oikein osannut olla muutakaan. Äitiyden vaikeista tunteista oli lohdullista ja helppoa kirjoittaa, hauskat jutut muuttui jo tapahtuessaan vielä hauskemmiksi ja auttoivat selviämään taas yhdestä katastrofista. Mutta nyt alkaa muusat loppua. Ei ole vaikeita tunteita, ainakaan sellaisia jotka jotenkin yllättäisi. Hauskat tapahtumat ovat jotenkin lähempänä, enemmän lasten persooniin liittyviä, eikä niistä jokaisesta siksi enää halua kirjoittaa tännekään. Mitä siis jää jäljelle?
Yhteiskunnallista minusta ei vieläkään saa, olen aivan liian tietämätön ja toisaalta provosoivasti kirjoittava siihen. Menisin vain pauhaamaan jotain sellaista, josta joku olisi sitten samaa mieltä, ilman mitään järkeviä pohjasyitä.
Lifestyle ei myöskään ole mitenkään mahdollinen suunta. Vaikka olenkin jossain määrin esteetikko (ja blogin aiempi ilme sekä tämänhetkinen remonttiolotila syö siksi naista), olen aivan liian epävarma ulkoisista asioista puhuakseni niistä. Epämuodikkaasti valittu hame ja liian huonokuntoiset kengät hävettäisi liikaa. Noloa sekin, että se hävettäisi. Mutta silti, sisustus-, vaate- tai musiikkijutut jääkööt salaisuudeksi, jonka paljastan päivittäin palasina livemaailmalle parasta toivoen.
Jäljelle jää se yksi asia, josta olen ylpeä ja jossa tunnen oloni kotoisaksi. Paikoitellen olen tässä alueella enemmän itseni kuin äitinä. Työt.
Ei tästä työblogi tule, missään nimessä. Mutta nyt alan raottaa sitä verhoa, jonka olen tarkoituksella jättänyt roikkumaan. Syy on ihan naurettava, ja siksi pakottava puheenaihe: olen jotenkin vähän häpeillyt ammattiani. Äitijuttuja kirjoittava vertaistuki ei jotenkin minun päässäni saisi kertoa että on hyvässä ammatissa, menestyvä ja hyvä työssään (tämäkin lause oli vaikea kirjoittaa, poistin sen moneen kertaan). Kelatkaa nyt mitä sovinismia ja ennakkoluuloa! Oletan, etten saisi olla uratykki, koska minua kiinnostaa myös perhe-elämä. Vaikka todellisuudessa saan kummastakin valtavasti voimaa. Äitiys tukee johtajuutta ja vahva ura onnellista perhe-elämää.
Ehkä se tästä lähtee. Jos nyt tässä kerron ja listaan sen mitä teen, ehkä sen liittäminen osaksi ajatuksia, juttuja ja pohdintoja on luontevampaa. Lesoilematta, vähättelemättä, häpeilemättä ja huijarisyndroomaa vältellen – tätä minä teen arkisin (ja joskus vähän viikonloppuisin, koska tärkeän-työn-fiilis):
- Olen koulutukseltani KTM. Luin 161 opintoviikkoa viidessä erittäin railakkaassa opiskeluvuodessa, mennen aika pitkälti sieltä missä rima on matalin. Paitsi Gradussa, koska kirjoittaminen.
- Menin suoraan valmistumiseni jälkeen neljän partnerin perustamaan uuteen konsultointiyritykseen juniorikonsultiksi. Konsultoimme isoja Suomalaisia yrityksiä siinä, mitä ns. digitaalinen transformaatio tarkoittaa (lue: verkkokauppa ja -palvelut. Ne oli silloin uusia). Superkiinnostavia projekteja.
- Paahdoin neljä vuotta täyttä häkää, laskin business caseja, suunnittelin palveluita, vedin strategiaprojekteja, möin, neuvottelin, väitin vastaan ja annoin mielipiteitäni vailla suurempaa totuutta. Erityisesti jälkimmäistä. Raskasta, rakasta aikaa jota aina välillä vieläkin kaipaan.
- Firma kasvoi 100+ hengen organisaatioksi. Mukaan tuli teknologiatekeminen, tahtoo sanoa koodaus.
- Jäin äitiyslomalle pelko perseessä. Tähän se ura varmaan loppui.
- Jäin vahingossa uudestaan äitiyslomalle.
- Tulin takaisin, päätin ottaa rennosti. Sama titteli ja samat haasteet kiitos.
- Puolen vuoden sisällä paloi käämit – haluan jotain uutta.
- Ja tällä hetkellä, noin 1,5v töihin paluun jälkeen, olen ylennyt toimitusjohtajan alle. Olen pienosakas. Istun neljän hengen johtoryhmässä (tietysti kaikki muut miehiä). Vastaan ”mobiliteetti” -tarjoomasta, ja vedän 12 hengen design tiimiä. Tiimissä on strategisia konsultteja, analyytikkoja, palvelumuotoilijoita, UX suunnittelijoita, fronttidevaajia. Taitavia, ihania ihmisiä. Vastuullani on näiden ihmisten työllistäminen, myynnin kasvattaminen ja ylipäänsä koko firman bisneksen parantaminen entisestään. Rajusti.
- Oikeaksi työkseni puhun. Paljon. Ohjeistan muita, pohdin kollegan kera, keskustelen asiakkaiden kanssa, myyn meitä ja itseäni. Kuuntelenkin, aina joskus. Soitan aina yhtä vaikeita myyntipuheluita, tapaan uusia ihmisiä ja kättelen vaikka kuinka isoja herroja aina hymyissä suin ja pelkäämättä. Kyselen, haastan, perustelen ja mietin ääneen. Useimmiten teen näistä myös hyvän esityksen, jossa minulle oleellista on ylläripylläri toimiva tarina ja kauniit, asiaa eteenpäin vievät kuvat.
- Olen aika hyvä. Teen paljon väärin, ja usein olen puhtaasti laiska, mutta pohjimmiltani olen positiivista energiaa tuova voima, joka osaa purkaa vaikeat haasteet selkeiksi etenemissuunnitemiksi.
- Mutta yksityiskohtia en jaksa. Onko sillä nyt väliä, tuleeko hinnaksi 30k vai 130k, kunhan nyt tehdään näin karkeasti sanottuna ”tämä”.
Kylläpäs tämä nyt tuntuu vähän dorkalta. Että onko siitä nyt tarpeen koko maailmalle kailottaa. Kai sitä sitten on. Kun tälläinen olen minä. Minkähänlainen olet sinä?