Törmäsin eilen kaveriin Kampissa. Ei kai siinä mitään ihmeellistä. Mutta kun huomasin hänet siksi, että bongasin hänen lapsensa hissistä, ja huikkasin suoraan ”ootteko menossa kolmanteen?”, tajuan jotain peruuttamatonta tapahtuneen. Minä olen äitiytymässä (Oniako se oli, joka tätä termiä käytti, well said).
Jotenkin on käynyt niin, että nykyään on ihan luontevaa olla itse peseytymättä vaikka vuorokauteen kun sopivaa hetkeä ei löydy. Päälle etsiytyy verkkarit tai liian isot farkut jo kolmatta päivää, ja paita sopivin tahrankestoisin värein ja tissiluukuin varustettuna. Ulko-ovella heitän jalkaan tennarit ja olen ylpeä jos ehdin sinä päivänä laittaa oikein ripsiväriä. Puistossa kyselen tottuneesti imelällä hymyllä varustettuna ventovierailta ”minkäs ikäinen hän on” ja kannustan tuntemattomia tahmatassuja kun ne niin hienosti otti niistä mun yli-isoista farkuista kiinni ja nousi pystyyn. Matkalla käyn ruokakaupassa ostamassa litroittain maitoa ja makaronilaatikkoainekset. Peilistä katselen ihaillen kun sieltä katseli niin laittautunut nainen (se ripsari) ja kotona leikkaan kynnet ettei ne taas raapisi lapsia. Mielessä kuplii ajatus timanttisormusten poistamisesta ”vain hetkeksi” ettei ne olisi koko ajan likaiset, ja kun eihän mulla muitakaan koruja ikinä ole. Käsilaukun tilalle olen harkinnut vakavissani pelkkää hoitolaukkua. Illalla tehdessäni heräteostoksia lastenvaatteiden verkkokaupoissa huomaan, etten ole syönyt kauheasti koko päivänä, tai jos olenkin niin herkullisuus on ollut luokkaa Kalastajan Pata ala Piltti. Paitsi tietenkin ne lapselta salaa syödyt, päivällä kaupasta ostetut karkit. Yöllä saatan pyöriä unettomana, kun suunnittelen ensi viikon ruokalistoja, mietin lähialueen päiväkoteja ja pohdin olisiko sen välikausihaalarin sittenkin oltava koko 92.
Siis mitä helvettiä???
Missä on se korkojen päällä kipsuttava, pitkäkyntinen, aina korujen kerrostama, kiroileva, herkutteleva, liian kalliita vaatteita ostava, hedonistinen, naurava, vittuileva, ihana minä?
Missä on liian pitkäksi venyneet ravintolaillat, joissa aina otan jälkkäriä vaikka olen jo ihan täynnä, sosiaalisesta paineesta ja miellyttämisen halusta (uskokoon ken haluaa) juodut shotit ja skumpat, ne rakot jotka tulee kun tanssii aamuun asti, missä on liian kalliit käsilaukut ja vartin tuska vaatekaapin edessä vaikka oikeasti silloin oli vaikka mitä päällepantavaa? Missä on urheilumattomuuden huonot tekosyyt, ja toisaalta kaikenmaailman spinningit?
Kyllähän mä tiedän missä ne on.
Ne on tuolla tiskivuoren alla, pyykkikoneen uumenissa, legopalikoiden välissä ja mitä suurimissa määrin äidinmaidon peittämiä.
Huomisesta alkaen elän edes hetken sellaista toisenlaista elämää. Aion ryhtyä vallan anarkistiksi. Vedän päälle silkkipaidan ja minihameen, korkeat korot ja pinkit kynnet. Ripsiä ja kynsiä en ehdi tässä välissä laitattaa, mutta kyllä nekin vielä. Sitten menen leikkipuistoon ja kysyn muilta aikuisilta ”moi, mitäs sä teet työksesi?” ja ignoraan niiden lapset, ellen huomauta että ethän viitsi tätä mun paitaa tahria. Sitten ajan autolla ilman lapsia Turkuun, kirjottaudun hotellihuoneeseen sisään ja vedän kamalat kännit. Ne korot heitän kattoon aamuun asti, skumppaa metsästän vielä viideltä ja aamulla on paha olo. Enkä muuten ajattele kertaakaan, että lapseni on jossain 3,5h ajomatkan päässä, eikä ole varmuutta saako se syödäkseen ilman minua.
Uskokoon ken haluaa.