Oon tajunnut, että teinien vanhemmuus on hetkiä. Tai ehkä kaikki muukin vanhemmuus on, mutta niitä hetkiä on aluksi NIIN PALJON että ne tuntuu vain yhdeltä päälle vyöryvältä aallolta: uhmahetki, ilon hetki, ruokahetki, nukutushetki, sylihetki, kirjahetki, riitahetki, halihetki, uhmahetki, kikatushetki ja muutama muukin vartti mahtuu päivään kun lapset on pieniä.

Sitten PUF ne on kymmenen, eikä enää ikinä kotona. Ne on koulussa, harkoissa, kavereiden kanssa. Sitten ne on neljätoista ja sen lisäksi, ettei ne ole kotona, ne ei ole sun taajuudella.

Pienen lapsen kanssa sitä toivoo välillä saavansa edes hetken ilman pientä magneettia omassa tilassa. Ne roikkuu fyysisesti lahkeessa tai henkisesti katseessa ÄITI KATO ÄITI KATO ÄITI KATO KOKO AJAN ja sinä yrität saada yhden lauseen puolisolle läpi.

Ison lapsen kanssa toivot, että saat yhden kivan lauseen lapselle läpi.

Meillä ei olla ihan niin hankalassa tilanteessa kuin mitä muualta kuulen, mutta kaikki sanovat samaa kun tästä puhutaan: teinin kanssa on hyvin rajatut hetket, jolloin ollaan samalla aaltopituudella ja on mahdollista rakentaa joku yhteys ja kommunikoida normaaliin tapaan.

Sitä hetkeä ei voi pakottaa (kysy keneltä tahansa typerältä vanhemmalta, joka on mennyt kyselemään ”mites koulu meni” silloin kun lapsi EI ole vastaanottavassa tilassa) vaan siihen pitää tarttua sillä siunaaman sekunnilla kun se ilmenee ja sille pitää rakentaa huolella mahdollisuus syntyä.

Tee se näin. (video-ohjeet löydät Instasta)

VILLITEININ KESYTYS

Hankkiudu ”sattumalta” samaan tilaan teinin kanssa

Huom: älä lähesty heti!!! Kokeile ensin sallitaanko läsnäolo.

Jos ei, yritä hetken päästä uudestaan vähän kauempaa.

Kun läsnäolo on hyväksytty, voit puhua

Älä aloita kysymyksillä, korkeintaan sano itse jotain puolikasta, epäselvä mutina ihan hyvä. Voit ehkä tiputellen kertoa vähän jotain omasta päivästä, pieni valittaminen toimii usein hyvin!

Kokeile laittaa samalla ruokaa tarjolle (ei mitään itsetehtyä!!) , joskus villiteini erehtyy vähän närpsimään samalla ja sen huomio herpaantuu.

Älä näytä pelkoa, mutta älä tee myöskään hätiköityjä liikkeitä. Anna aikaa.

Kun teini lopulta sanoo neutraalisti ”moi” tai katsoo kohti (jättipotti!!!) älä epäröi vaan tartu tilaisuuteen!

Muista silti: maltti. Älä syöksy heti halaamaan, älä mussuta, älä lässytä. Keskustele ja kuuntele, voit yrittää vähän kysyäkin jotain.

ÄLÄ ALOITA YHTÄKÄÄN LAUSETTA ”silloin kun minä olin nuori”

Lopuksi, kun aikaikkuna näyttää olevan sulkeutumassa, hyökkää kimppuun: halaa ja sano selvästi rakastan sua.

Ja sitten meidän perheen versiossa toivotaan, ettei juuri silloin olla jotain pieniä lapsia nukutamassa. Onnea matkaan, muista henkinen suojaus toksisuutta vastaan!