No hei vaan maailma, ei olla hetkeen juteltu. Se varmaan johtuu siitä, että olen päivittäin käyttänyt noin tunnin maailman vihaamiseen. Tai ainakin meidän tarhamatkan vihaamiseen.
Annan heti yhden myönnytyksen: sopivia bussilinjoja on kaksi ja niitä menee usein.
Siihen ne hyvät puolet jääkin.
Menomatkalla on kävelyä 400 + 100m. Kotimatkalla kävelyä on 300 + 300m. Aikaa näihin kävelyihin ja yhteen räkäiseen viiden minsan bussimatkaan kuluu noin 50 minuuttia suuntaansa. Siitä ajasta arviolta 36 minuuttia minä kihisen turhautumisesta, epämukavuudesta (selkäkipu / kylmä / vessahätä) tai vaan jostain kiireestä (palaveriin / syömään / sinne vessaan / elämään saakeli) ja erittäin usein siitä ajasta noin 15 minuuttia menee välittömään riitelyyn lasten kanssa.
Kun ihan oikeasti. Ihan aikuisten helvetin oikeasti. Joo joo mä tiedän että aikuinen tekee kiireen. Joo joo mä tiedän että pitäisi vaan lähteä aiemmin ja yrittää positiivisen kautta. Mutta voi vittu. Kun jokaista kivenkoloa pitää tutkia. Kun yksikään suojatie ei voi mennä loppuun asti käsi kädessä. Kun sitä kiipeilytelinettä ei voi ikinä, ei yhtenäkään päivänä jättää rauhaan tai edes poistua siitä viidennen pyynnön jälkeen. Ja kun tästä kaikesta iso osa on ihan aidosti puhdasta kiusantekoa, rajojen koettelemista. Niiden löytämistä myös, ainakin mulle.
Ja nyt ei edes puhuta siitä vaaterumbasta, aamupalan pakottamisesta, sängystä ylös repimisestä tai joka päivä tekemättä jäävästä hammaspesusta. Vaan siitä saamarin kävelemisestä. Vain se hiton matka yksinään saa mut hulluksi.
Tämä teksti saattaa olla vähän kiukkuinen. Saattaa olla, että tänään hiertää joku muukin. Vaikka toki tahdon uskoa että on normaalia itkeä silkasta ärtymyksestä päivän 51 minuuttia kestäneen ilon jälkeen. Onhan?
Neuvoja?