Anni järjesti taas tälle keväälle salainen blogiystävä – tapahtuman ”Blogimutsit yllättää”, johon innolla ilmoittauduin. Siis ennen kuin muistin, että palaan töihin ja aika kaikenlaisiin blogiprojekteihin voi olla vähän kortilla. Sain oman pakettini mysteerilähettäjältä viime viikolla, jonka ahdistamana innoittamana sain tänään myös vihdoin oman pakettini eteenpäin. Toivottavasti vastaanottaja tykkää, se selvinnee sitten kun kamat pääsee perille.
Meille tullut paketti oli ainakin Ykkösen mielestä ihan mielettömän jännä juttu, niin jännä että se otti sen mukaansa puistoon töiden jälkeen viime viikolla, kun oltiin sovittu sinne treffit. Paketti oli arvatenkin pakko siis avata jo siellä puistossa, niin kuin (huonosta känny-)kuvasta näkyy.
 |
| Ei minun lapanen. |
 |
| Pääkalloja, pinkkiä, mustavalkoista, nice! |
 |
| Itsetehty kortti, hirveät paineet! Ja salmiakit jo melkein syötynä. |
Sisältä löytyi pikku pokkari (jonka sisällä on muuten vielä aika kivoja mustavalkoisia postikortteja, hämmentävä konsepti!) ja aina yhtä rakasta salmiakkia. Tarkempisilmäinen voi huomata, että salmiakeille kävi vähän niin kuin koko paketille: avattiin väkivaltaisesti ja suurella innolla ja kauan ennen kotiin pääsyä.
Kiva setti tälläinen salainen ystävä juttu kyllä, kauhean paljon kivempaa vielä jos oma paketti ei olisi näin viime tipassa kyhätty kasaan. Postista oli silti superjännää odottaa omaa paketti, ja vielä toinen on tulossa, joten mennee sähläyksen arvoiseksi.
Postissa saattaa muuten tulla eräälle pienelle tytölle postia huomenna, mutta siitä myöhemmin lisää. (Hiemanko on muuten ärsyttävää kun joku sanoo noin blogissa? No, nyt sen kuitenkin teen, koska kuvatodisteet on tulossa vasta huomenna).
Ja niitä alussa mainittuja uusia ystäviä tapasin tänään kainalot märkinä, naama punaisena, hampaat irvessä ja sykkeet pauhaten. Kyseessä oli arvatenkin Mutsien Kympin toinen juoksukoulukerta, joka oli taas todella mielenkiintoista. Tällä kertaa puhuttiin vauhtikestävyyden harjoittelusta, ja itse kilpailupäivästä. Tiukalla minuutteja per kilometrejä -laskutalkoilla etsittiin kullekin sopivaa vauhtia, ja sain taas vähän lisäuskoa siihen tunnin tavoitteeseen. Ainakin se on hyvä tavoite: riittävän kunnianhimoinen mutta ei kuitenkaan mahdoton. Itse treenit menikin sitten kunnolla persiilleen, kun sain pitkästä aikaa rytmihäiriöt päälle, ja sykkeet huusi lepohetkinäkin yli 150. Siitä olikin sitten mukava lähteä juoksemaan lähes maksimivauhtia. Not. No mutta tein sen silti, tietenkin. Amatöörit kuuntelee omaa oloa.
Juoksemisesta voisi höpöttää taas vaikka kuinka paljon (yök, onko siitä tulossa harrastus?), samoin kuin uusista sponssatuista pulloista tai vaikkapa siitä karmeasta tosiseikasta, että meistä otettiin Yle:n Olotilaan kuvia ja haastattelut treenin jälkeen, mutta nyt on keskityttävä hetki siihen olennaiseen: niihin muihin mutseihin. Huomasin nimittäin tänään, että tämä kymmenen hengen porukka on jo jotenkin tosi tutun oloinen, ja meillä on ihan superhauskaa. Ja olemme siis tavanneet nyt kaksi kertaa. Aina yhtä sykähdyttävää löytää ihmisiä, joiden kanssa on heti samalla aaltopituudella, joiden kanssa voidaan räkättää hikisinä puskakakkosille, ja joille on täysin luonnollista selittää ihan mitä vaan vaihtuvista tissimitoista ja heiluvista pakaroista palkkaneuvotteluihin ja markkinointiin.
Niin että terveiseni teille, ihanat juoksevat mutsit: ei se toukokuun Kymppi mikään kova juttu ole, te juoksevat Kympit ootte paljon siistimpi juttu! Ps. Milloin alkaa yhteiset varjotreenit kympin reittiä seuraten?
Ja nyt nukkumaan, koska kiire, stressi, vappu ja autonsiirto.