Olen suurten tunteiden heittelemä juuri nyt. Vapaus, vastuu, kasvatus, luksus, heittäytyminen, tuska, sosiaalisuus, taloudellisuus, joustavuus, rutiinit – minkä annan voittaa?
Kyseessä on luonnollisesti se ikuinen päivähoitoasia. Tiedätte, että Ykkönen rakastaa päiväkotiaan, niin minäkin. Mutta kun meillä oli niin älyttömän kivaa ilmankin sitä, eikä näin kahden kuukauden tauon jälkeen enää oikein olla osattu palata siihen elämänrytmiin. On aika kiva mennä yhdeksältä nukkumaan ja herätä vasta kymmeneltä. Päikkäriajaksi iltapäivä on paljon lounasaikaa kivempi.
Tänään kuitenkin koitti sitten se päivä, kun Ykkösen arki astui takaisin kuvaan, ja se vietiin päiväkotiin. Aamulla oli pala rajusti kurkussa äidillä: haluaakohan se sinne enää? Tuleekohan se heti kipeäksi vai saako peräti täitä? Ykkönenkin näytti aavistavan jotain olevan ilmassa. Se haki kaikki lelut huoneestaan olkkariin, mutisi vain ”lisää” aina mennessään. Yritin houkutella muistelemalla ketäs kaikkia kavereita siellä onkaan. ”Pihhhhla” ja ”Paapo” saivat jo melkein innostusta aikaan, mutta sitten se jäi mietteliääksi. Hetken pohdittuaan ilme kirkastui, sormi osoitti pikkuveljeen ja fiksu idea kerrottiin äidillekin: ”(Kakkonen) tarhaan!”.
Vietiin kuitenkin vain yksi lapsi tarhaan. Se toinen jäi tänne minun kanssani, pyörittiin ympyrää, kitistiin, syötiin, tehtiin lounasta ja hups vaan kun olikin jo aika lähteä Ykköstä hakemaan. Koko ajan mietin, että Ykkönen ei olisi näissä puuhissa mitenkään tiellä tai ongelma. Päinvastoin, se pitäisi ehkä Kakkoselle seuraa. Harmitti, ettei sen iloiset ja hassut jutut kaikuneet talossa. Matkalla tarhaan tein jo melkein päätökseni: Ykkönen jää jatkossa kotiin. Mutta vastassa oli taas niin iloinen, leikitetty ja syötetty tyttö että mieliala vaihtui taas sen 180 astetta. Tää hoitohan tekee sille niin hyvää, oppii kaikkea, saa askarrella ja ulkoilla ja ruoat päälle! Koko hommaa ei helpota ollenkaan se, että nykyinen päiväkoti on ihana, mutta liian kaukana. Sen aiheuttama vaiva ei ole mitenkään järkevä suhteessa hyötyihin. Insinööriltä menee puoli tunta viemiseen aamulla, minulla hakuun tunti. Hoidossa Ykkönen ehtii olla noin kolme tuntia. Uusi päiväkotipaikka saadaan todennäköisesti perjantaina tietoomme, ja se on luultavasti ihan kodin viereen rakennetussa upouudessa päiväkodissa (joka kärsii alkuongelmista?).
Mietin, mietin, mietin ja mietin. Ahdistun tästä luksuksesta, että voin ylipäänsä miettiä ja valita. Kyllä tiedän olevani maailman ja Suomenkin mittakaavassa superonnekas. Mutta taustalla on niin voimakas pelko omasta jaksamisesta. Toki nyt on kaikki tosi hyvin. Mutta kohta Kakkonen alkaa nousta tukea vasten ja konttaamaan, jolloin sen perässä saa juosta koko ajan. Ykköselle voi pamahtaa taas pahempi uhmakausi hetkenä minä hyvänsä, eikä nyt aliarvioida tota tulevaa loskapaskaa ja talvikylmää. En mä siellä puistossa viihdy nytkään ja kotiin jäämällä sen määrä kaksinkertaistuisi. Kakkonen nukkuu sitäpaitsi taas surkeasti, heräilee tunnin välein yöllä. Romahdus odottaa ihan nurkan takana ja silloin aampäivälepo tulee tarpeeseen. Entä milloin hoidetaan pakollisia asioita neuvolasta siivoukseen kun aina on kaksi lasta nurkissa?
Toisaalta ilman päivähoitoa meiltä vapautuisi aikataulut taas omaan käyttöön. Ei olisi pakko lähteä aina juuri klo 11 lasta hakemaan, lounaan voisi syödä joskus menossa ja nukkua missä nukuttaa. Voitaisiin ehkä taas tavata kavereita enemmän, ja ehkä se tautilottokin pyörisi vähän harvemmalla tahdilla ilman yhtätoista päivittäistä räkätoveria. Rahallinen etukin olisi merkittävä, jäämällä kotiin säästyisi yli 600€ kuussa (hoitoraha + pkmaksu).
Ainoa, mistä olen lähes varma, on se ettei nykyinen järjestely ole paras mahdollinen. Jos saisin Ykkösen nykyiset hoitotädit ja tarhakaverit siirrettyä tuohon nurkan taakse, ja vaihdettua hoitorytmin osapäiväisestä osa-aikaiseen (pidempiä päiviä vähemmän viikossa), tekisin ehkä niin. Kun siitä uudestakaan päiväkodista ei tiedä mitään. Onko se kiva, onko siellä kivat kaverit, hyvät hoitajat? Se on selvää, että palaan joskus töihinkin, ja silloin kummankin lapsen on oltava lähempänä hoidossa kuin nyt.
Vaisto ohjaa juuri nyt aika vahvasti kotiinpäin. Jotenkin oudosti tuntuu, että tämä koitäitivaihe pitäisi nyt elää täysillä, kaikkine kauhuineen ja iloineen. Opetella ompelemaan ja leipoa lisää pullaa. Kertokaa viisaammat, onko siinä mitään järkeä? Onko täysi viikko kahden pienen lapsen kanssa pidemmän päälle turhan rankkaa, jos ottaa huomioon että lapsi viihtyisi erinomaisesti myös hoidossa? Vai pitäisikö ottaa kompromissi; vaihtaa tarhaa lähemmäksi ja ottaa ne 5-7 tunnin hoitopäivät vaikka kaksi tai kolme päivää viikossa?
Minä en tiedä. Otan lisää irtokarkkia.