No NYT. Nyt olemme arjen äärellä! Viime vuosi oli utopistisen ihana haavemaailma, jossa kaikki sai viettää paljon aikaa yhdessä, nyt olemme taas ruodussa ja kuljemme muiden lapsiperheiden tavoin hypermarketin, päiväkodin ja lastenlääkärin väliä.
Se on siis ihanaa, älkää ymmärtäkö väärin.
Nelonen aloitti päiväkodissa maanantaina. Oikeastaan sen piti olla hänen harjoitteluaamunsa, mutta hän oli niin valmis hommaan että jo maanantaista tuli oikeastaan vahingossa kokonainen päivä. Näin olin ajatellut sen menevän:
Päiväkotiarjen harjoittelu
- Ensimmäisenä päivänä noin klo 9-11 yhdessä vanhemman kanssa
- Toisena päivänä lapsi jää ilman vanhempaansa aamusta ja syö siellä lounaan, sitten kotiin nukkumaan
- Kolmantena päivänä lapsi jää myös unille, haetaan niiden jälkeen kotiin
- Neljäntenä päivänä kokonainen, joskin ehkä lyhyempi päivä
- Viidennestä alkaen normaali arki päälle
Tämän suunnitelman sijaan tyyppi paineli suoraan muiden mukana ulos ilman mua, käveli sisällä suoraan leikkimään ja roikkui käsi ruokahuoneen kahvassa lounasaikaan. Kasvattaja ehdotti että mitäs jos kokeiltaisiin suoraan päiväunillekin jäämistä ja minä läksin kotiin.
Tulin takaisin jo yhdeltä varmuuden vuoksi – jos se ei ole nukkunut ja kaipaa mua ja pitää laittaa vaunuihin nukkumaan…no ei. Se kömpi tukka pystyssä puoli kaksi ulos nukkarista, kävi halaamassa ja jatkoi taas leikkejä. Oli kuulemma nukahtanut helposti vähän silitellen.
Se oli siis hänen ensimmäinen kertansa päiväunilla sängyssä sisällä.
Varhaiskasvatuksessa kyllä opitaan kaikki elämästä!
Lopulta lähdettiin hyvin onnellisen ja hyvin väsyneen sankarin kanssa vasta välipalankin jälkeen kotiin. Eteisessä se osoitti tarmokkaasti liiviä, tämä pitäisi saada päälle, Oikeesti, ihan kun tämä olisi ollut jo vuoden varhaiskasvatettavana!
Aika näyttää miten seuraavat päivät menee, kokemukseni mukaan pian seuraa romahdus kun lapsi tajuaa että tämä onkin jatkuvaa.
Siksi hänen isänsä saa hoitaa loput aamut haha!
Tämän julkaistessani takana on jo toinen päivä ja se meni vielä paremmin kuin ensimmäinen! Jäi sinne itkemättä, söi hyvin ja nukkuiu 1,5h eikä olisi halunnu hakiessa vielä kotiin. Kolmantena päivänä jäätiin kotiin koska sisko sairastelee. Hyvä tulee!
UKK: Miten lapsen pystyy edes jättämään sinne päiväkotiin??
Suuri shokkipaljastus: vielä neljännenkin lapsen kohdalla mua jännittää varhaiskasvatuksen aloitus.
Se on niin iso vaihe elämässä kun yhtäkkiä verrattain suljetussa ympäristössä ja sosiaalisessa viitekehyksessä ollut pienokainen laitetaan ympäristöön, jossa onkin paljon muita tapoja, sanoja, ilmeitä ja ihmisiä. Paljon muita jotka haluaa leikkiä tällä samalla autolla, wtf?!
Kyllä sitä aina vähän sydän syrjällään miettii mitenhän se pärjää ja onko tämä vain aivan kamalan huono päätös. Ei ole.
Mutta kyllä se päiväkotiin tutustuminen on rankkaa – vanhemmalle 😀 Mulla ainakin pahinta on päivä ennen sinne vientiä kun mietin miltä lapsesta tuntuu: onko se ihan ihmeissään ja ikävissään? Jääkö johonkin nurkkaan yksin itkemään? Mitä jos se ei nuku? Ehkä sen on kuitenkin parempi jäädä kotiin murrosikään asti!?!
Nytkin tunnistin itsessäni monta hetkeä jolloin meinasi vähän lähteä lapasesta se oma napanuoran kiristely. Olin itse sisällä ja katsoin ulkona leikkivää lasta ja mietin että pärjääkö se? Huomaako ne sen siellä muiden joukossa? ETSIIKÖ SE MINUA??? (kerran etsi oikeasti, tuli ovelle kuikuilemaan oonko tulossa, mutta jatkoi sitten leikkejä) Tunnistaako kukaan uutta lasta? No nyt en ole nähnyt hetkeen, ei kai siellä vaan ole portti auki ja lapsi karannut maailmaan kun kukaan ei tiedä että tänne on tänään tommonenkin tullut ja nyt se on ehkä jo auton alla, parempi lähteä kadulle tarkistamaan…
Sillä aikaa lapsi tosiaan leikki tyytyväisenä.
Kerran sisällä ollessaan kuulin Nelosen ulvovan kovaa. Kurkkasin seinän taakse ja totta kai – joku oli vienyt auton.
Toinen jännä hetki oli vaipan vaihto, tiedän että se inhoaa sitä, joten melkein aloin itse hommiin. Hoitaja vei reippaasti vessaan, hoiti hommat ja heitti mulle ohimennen ”ei mitään ongelmaa”.
Totesin että mulle raastavinta on kyllä tämä mukana oleminen. Pääsen ihan liikaa helikopterina miettimään pärjääkö se. Parhaiten kaikilla menee kaikki kun ollaan ihan rauhassa omilla tahoillamme, minä vain välillä laittamassa viestiä että miten siellä menee…
Ja sitten: jo parissa päivässä kaikki helpottaa. Siis sitten kun aamuitkut ovat helpottaneet. (siihen vinkki: Sano reippaasti hei hei ja jatka hymyillen matkaa vaikka sydäntäraastava itku alkaisi. Pyydä että aikuiset laittaa viestin kun itku helpottaa. Yleensä minuuteissa).
Viikoissa kaikki rullaa jo niin kuin näin olisi aina tehty. Tulee eka tauti, tulee kaikenlaista. Mutta arki on silti väistämättä muuttunut, hyväksi!
Kohta lapseni oppii ryhmäpaineen alla puhumaan, käymään potalla, pukemaan itse. Siellä se sitten taapertaa muiden suloisten joukossa, en kestä miten ihania nuokin kaikki pienet oli ja niin iloisena siellä leikkivät!
Suosittelen muuten menemään joskus ihan muuten vain katsomaan oman lapsen ryhmän toimintaa, uskon että moni yllättyisi miten rauhallista voi isossakin yksikössä olla! Yleensä pahin ruuhka ja meininki on just haku- ja vientitilanteissa ja muina aikoina näkee ihan toisen arjen.
Lopetan tämän raportin tähän mutta en malta olla vielä huikkaamatta että kiitos kaikki ihanat kasvattajat, HURRAA VARHAISKASVATUS, tästä tulee taas ihanaa!!
Jälkikirjoitus: Minkä ikäisenä päiväkotiin?
Vielä loppuun tästä asiaa, koska sitä mietitään niin usein ja multakin tästä kysellään. Minusta sopiva aika aloittaa varhaiskasvatuksessa on se, jonka te päätätte. Riippumatta lapsesi iästä, voin sanoa että olette tehneet ainoan oikean päätöksen koska se on teidän perheenne päätös, tarpeet ja tilanne.
Se menee hyvin. Jos ei vielä tänään tai ekalla viikolla tai kuukaudellakaan, niin joku päivä. Lapset saa ihanaa tekemistä, hyvää ruokaa, lämpimiä sylejä ja kavereitakin. Ja saa niitä kotonakin, jos joku siihen ratkaisuun päätyy!
Oli valintanne mikä tahansa, se on tehty sen hetken tiedoilla ja se on siksi aina oikea.