Tänään on sellainen päivä, että voisi mennä paremminkin. Insinööri on ollut jo pari päivää kipeä, Ykkönen suunnilleen viimeiset kahdeksan viikkoa ja nyt Kakkonenkin sairastui kunnolla. Illalla ja yöllä kanniskelin huutavaa vauvaa muutamat tunnit, kunnes lopulta päätin totella maalaisjärkeäni ja hukuttaa hippini – annoin sille buranaa. Itku loppui muutamassa minuutissa, ja saatiin kolme tuntia unta. Sitten tietenkin aloitettiin konsertti taas tunniksi uudestaan ja sen jälkeen vielä kaksi armollista tuntia unta. Pikkumies on onneksi vielä melko tyytyväinen, vaikka olo on mitä ilmeisimmin varsin tukala. Ja mitä nyt äiti vähän meinasi aamulla tappaa.
Pidin Kakkosta olkapäälläni sylissä ja Ykkönen halusi myös syliin. Leikin tietenkin taas superäitiä ja nostin sen sillä yhdellä kädelläni, joka on rannevammainen ja siis hieman rajoitetusti liikkuu. Se onnistui silti ihan hyvin. Se mikä ei onnistunut, oli se toinen puoli kropasta. Univelan määrä alkaa olla niissä mitoissa etten aidosti tajunnut jättäneeni Kakkosta väärään otteeseen. Jätin sen otteeseen, johon kuuluu oleellisesti se toinen käsi niskan takana varmistamassa ettei kaveri vedä jollain harakiriukemilla itseään alas. Ja nythän se sen teki.
Se paniikin tunne, joka iski, oli jotain ihan järkyttävää. Katsoin vain kauhistuneena kun kolmikuinen vauva alkaa kaatua selkä edellä olkapäältäni alas. Jotenkin sain itseni kyykkyyn, Ykkösen laskettua alas ja samalla pidin vielä vasemmalla kädellä jotenkin Kakkosesta kiinni. Jaloista mä sitä taisin roikottaa ja osin jostain lantiolta. Vauva on edelleen hengissä, ja ilmeisesti ehjä. Entä äiti? Not so much.
Tästä yh-illasta on tulossa ihana. Tulisko joku lasten henkivartijaksi seuraksi?