En ole edes oikeastaan varma, haluanko kirjoittaa tästä. Tai uskallanko. Toisaalta se voisi olla jollekin muulle samassa suossa rämpivälle avuksi, ehkä saisin jopa kanssakärsijöitä. Katsotaan.
Vaikka moni minut tunteva niin luuleekin, en oikeastaan ole kovin helposti suuttuvaa sorttia. Ärsyynnyn helposti, ja saatan kyllä siitä tiuskaista, mutta en helpolla oikeasti suutu. Kun suutun, alan itkeä ja olen hiljaa. Väittäisin ettei teistä kovin moni ole minua aidosti vihaisena siis nähnyt. Kovasanainen puhetapani vain antaa ymmärtää toisin. Kuitenkin jossain syvällä veressäni virtaa aikamoinen temperamentti. Perheeni tämän tietää ja aviomies-raukkani. Tuo temperamentti ei ole eduksi univelan aikana kohdattujen vastoinkäymisten hetkellä. Yllättäen niitä vastoinkäymisiä riittää tässä elämäntilanteessa.
Siksi voin ymmärtää seuraavan, mutta en sitä hyväksy.
Minussa asuu hirviö.
Tänään oli ihan yhtä hyvä päivä kuin kaikki muutkin. Mietin vielä aamulla että onpas meillä hirveän paljon kaikkea kivaa taas tälle viikolle, viikonlopulle ja kuukaudelle – elämähän on tosi hyvällä mallilla. Ja niinhän se onkin. Kävimme Insinöörin kanssa Ykkösen tarhassa kehityskeskustelemassa (eli VaSu-keskustelussa, tästä myöhemmin lisää), ja jatkoin siitä ihan tavalliseen päivään lasten kanssa. Kotiin päiväunille jne. Ja kohtasin taas saman ongelman: vauva, joka ei nukahda. Kakkonen herää heti kun tullaan kotiin, aina. Laitan Ykkösen nukkumaan ja alan syöttää / kanniskella / hyssytellä / nukuttaa / rauhoitella Kakkosta. Näin nämä päiväuniajat, nk. ”äidin oma aika” 90% tapauksista menee. Tällä(kin) kertaa Kakkosen väsynyt itku herätti jossain vaiheessa Ykkösen. Tämä on ehkä kahden pienen lapsen arjessa haastavinta – ne herättää toinen toisensa ja kumpikin tarvitsisi sylin rauhoittuakseen. Astuin siis taas kerran siihen noidankehään, jossa lapsi pitäisi saada rauhoittumaan samalla kuin toinen itkee, vaikka koko itku johtuu siitä että se toinen itkee.
Istuin keittiön lattialla ulvova ja rimpuileva (eli minua potkiva) Ykkönen sylissä ja yritin samalla hyssyttää sitterissä ulvovaa Kakkosta. Sitten hirviö heräsi. Päässä risteili sata painokelvotonta ajatusta, joista kiroilu on pienin paha. Sellaisia lastensuojeluviranomaisia kiinnostavia ajatuksia. Koska viime yö ei ollut edellisiä kahdeksan viikon öitä parempi, on pinnani vähän lyhyempi kuin normaalisti. Joten lopulta hirviö sai hetkeksi minusta vallan. Hyppäytin jotenkin oudosti Ykköstä sylissäni ja karjaisin ”ole nyt hiljaa”. Hetken tauon jälkeen itku jatkui edellistä pahempana, tietenkin. Itkisin minäkin, jos oma äiti pelottaa.
Seuraa mieletön morkkis. Ennen lapsia en tiennyt tätä, mutta pahin omatunto ikinä tulee siitä, että satuttaa (vahingossa) lastaan tai aiheuttaa hänelle pelkoa. Nyt aiheutin pelkoa satuttamisesta tahallaan. Lopulta itkimme taas siis kaikki. Minä anteeksi pyydellen ja traumatisoituneena, Ykkönen edelleen keskeytyneitä päiväuniaan ja Kakkonen väsymystään. Kahden pienimmän itku loppui kun uni vihdoin tuli ja ruokaa saatiin eteen. Minun ei.
Ehkä kaikki äidit sanoo jossain vaiheessa vauva-arkea: ”tekisi mieli heittää vauva ikkunasta ulos, yleensä ”vitsinä” tai fiilistään korostaakseen. Mutta ajatteleeko kukaan muu niin oikeasti? Käsitteleekö muut äidit joskus lastaan liian kovakouraisesti? Tiuskaisee tai karjaisee sille?
Ja kun se ”syy” oli taas jotain niin pientä. Yksi vaivainen vähän ohi mennyt päiväunihetki. Kaksi pientä itkevää lasta, kummallakin väsymys jota eivät itse osaa selättää. Miten epäreilua, että se ainoa henkilö, joka osaisi auttaa, onkin siitä vihainen. Ja miten säälittävää, että näin hyvällä arjella ja kohtuullisilla yöunilla, sitä vaipuu jo tällaiseen? Hyvänen aika, muut pärjää vaikeasti sairaiden lasten kanssa, tai kaksosten. Tai koliikkivauvojen. Tai kaiken edellämainitun kanssa. Minulla on kaksi ihanaa ja kohtuullisen helppoa tapausta, miten voin olla näin hajalla näin helposti?
Kuinka voimakas hirviöni on, mihin se pystyy? Mitä jos. Mitä jos jonain päivänä, oikeasti. Pystynkin siihen. Pelottaa niin perkeleesti, koska noina hetkinä tuntuu etten hallitse itseäni. Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään. Millä voimalla se musta pilvi puhalletaan pois niin ettei lasten tarvitse ikinä ikinä ikinä ikinä nähdä tätä hirviötä?