Mistä on pienet naiset tehty

Naisethan on aivan mahtavia otuksia: samaan aikaan marttyyreitä ja sankareita, ottajia ja antajia, helliä ja superjulmia. Vartalollamme pystymme kasvattamaan sisällämme lapsen, synnyttämään sen ja vieläpä imettämään sitä. Käsittämätön ihme, josta olen todella kiitollinen.

Me osaamme kaikkea mitä miehetkin, mutta ei aina haluta vaan antaudutaan viattoman avuttomiksi (koska miksi puhdistaa lattiakaivoa kun joku muukin sen voi tehdä). Me vaadimme itseltämme, toisiltamme ja etenkin puolisoiltamme paljon ja vielä enemmän. Paitsi työnantajalta, siltä me unohdamme pyytää lisää liksaa ja kunnon projekteja. Lopulta jauhamme tyttökavereillemme omista ja muiden tekemisistä ja tekemättömyyksistä purskahtaen aina välillä ”puhdistavaan” itkuun ja nauruun sitäkin useammin. Aivan mahtavaa! Ja ihanan stereotyyppistä!

Ihan yhtä mahtavia on miehet ja lapset, äidit ja isät, homot ja lesbot. Onneksi näistä melkein jokaiselle on oma juhlapäivänsä. Meitä aikuisia juhlitaankin saavutustemme lisäksi usein myös siksi, mihin ”lokeroihin” kuulumme. Se lienee osa ihmisen perusluonnetta, joka hakee kaltaistansa ryhmää. Siksi en ihan aina ymmärrä, miksi lapset eivät saisi kuulua omiin lokeroihinsa. Kyllä vain, seuraa sekava hajatelma nk. sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta.

Meidän perheen pienin on aikamoinen mininainen. Voide- ja meikkipurkit halutaan auki, niistä mukasivellään omalle poskelle meikkiä, kenkiä vaihdellaan pitkin päivää, pinni on saatava just nyt päähän – ja tämä kaikki tehdään luonnollisesti peilin edessä. Geneettistä? Ympäristövaikutteista? Olen aika varma että sekä että. Sukupuolisensitiivistä täällä ei ainakaan todellakaan ole. Neiti kulkee usein melkein päästä varpaisiin pinkissä (mummin ostamissa vaatteissa, huomauttaisin. Ja kun päällä on samaa väriä, saa nopeammin punaisen pyykkikoneellisen täyteen) eikä meillä taida olla yhtäkään autolelua. Eipä ole nukkejakaan. Kotona painitaan ja tanssitaan ja tuhmista teoista seuraa soo-soo.

Tuomas Enbuske kirjoitti jokin aika sitten Vauva-lehden kolumnissaan hyvin aiheesta. Ajatus meni suunnilleen niin, että sukupuolisensitiivisyys ei palvele tasa-arvoa, vaan tuntuu pyrkivän vähentämään tyttöyttä. Jos ajatuksena on että ketään ei kohdeltaisi tietyllä tavalla sukupuolensa takia, herää kysymys, mikä on se tietty tapa jota pyritään vähentämään. Valitettavasti naisten kohtelussa lienee enemmän niitä ongelmakohtia, joten pyritäänkö tässä ”piilottamaan” tyttöys?

En todellakaan osaa sanoa. Sen tiedän, että minustakaan ei ole ok jos sama käytös tytöllä ja pojalla saa eri kohtelun esim. päiväkodissa tai koulussa. Ja että on ok jos poika haluaa laittaa huulipunaa ja leikkiä nukeilla. Mutta eikö lapsen luontaisia taipumuksia silti saisi vahvistaa? Jos meidän mininainen kerran haluaa matkia äidin meikkirutiineja, eikö sitä saisi sallia? Kohtahan se sitten nähdään tekeekö Kakkonen samaa vai teeskenteleekö parranajoa. Ajattelin senkin sallia, peräti kannustaa.

Se mistä olen varma on tämä: minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, että lapsia käytetään omien aatteiden sanansaattajina. Niinhän me kaikki jossain määrin tietenkin teemme ihan huomaamattamme kun kerran lapsi elää meidän elämässämme ja valitsemassamme elämäntavassa. Mutta ”emme kerro sukulaisille onko meidän Ruu tyttö vai poika, koska haluamme edistää maailman tasa-arvoa” on musta jotenkin vaan tosi syvältä. Lapsiraukka sitten menee ala-asteelle niissä hamppuvaatteisaan, esittelee itsensä Ruu:na ja syö vain vegaaniruokia. Eikä ymmärrä yhtään, miksi.

Miten olisi sellainen lähestymistapa, että kohdellaan lapsia niin kuin itseään haluttaisiin kohdeltavan?

Tätä periaatetta jalostamalla ”ihmisiä” synnyttävät naiset saisivat mun puolesta sitten vaihtaa oman nimensä vaikka Roudaksi, lopettaa meikkaamisen, leikata pottatukan, pukeutua vain vartalonpiilottaviin vaatteisiin ja julistaa maailmalle että ”sukupuoleni on määrittelemätön”. Koska jos lapsesi mielestäsi voi parhaiten niin, etkö silloin itsekin?

Betty has a point!